Sivut

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Minulla on oikeus - vai onko?

 Nämä ajatukset lähtivät lentoon Roomalaiskirjeen pohjalta. Elämme individualististessa (yksilökeskeisessä) yhteiskunnassa, jossa olemme hyvin tietoisia siitä, että meillä on monenlaisia oikeuksia. (Mikä on totta, täällä Suomessa meillä on vapauksia ja oikeuksia yllin kyllin.) 

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (luku 14) tilanteesta, jossa uskovien tulisi rajoittaa omia oikeuksiaan. Tämä liittyy tilanteeseen, jossa osa seurakuntalaisista koki, että heidän tulee noudattaa Mooseksen lain säädöksiä, syödä kasviksia eikä lihaa, toiset taas kokivat, että he ovat vapaita laista ja voivat syödä ihan mitä haluavat. Paavali kirjoittaa kuitenkin Room. 14:7-8: 

Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kuole itsään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. 

Jakeessa 13 Paavali jatkaa: 

Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. 

Paavali ohjeistaakin Rooman seurakuntaa toimimaan toinen toisensa parhaaksi, ei omista oikeuksista tai mieltymyksistä tiukasti kiinni pitäen, vaikka siihen seurakuntalaisilla olisi täysi oikeus. Samankaltaisia ohjeita annetaan myös Korintin seurakunnalle, tilanteessa, jossa kysymyksenä oli epäjumalille uhrattu liha, luvuissa 1. Kor. 8 ja 10. 

Osa Korintin seurakuntalaisista ei halunnut syödä lihaa, koska se oli uhrattu epäjumalille, osa taas ei nähnyt tätä ongelmallisena. Luvussa 8 Paavali kirjoittaa, kuinka ei ole olemassa epäjumalia, sillä on vain yksi Jumala ja siksi meillä on vapaus syödä, "mitä lihakaupasta löytyy". Jakeessa 1. Kor. 8:9 hän kuitenkin kirjoittaa: 

Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. 

Luvun lopussa Paavali kirjoittaakin, että hän ei itse halua olla loukkaukseksi kenellekään ja siksi hän on päättänyt olla syömättä lainkaan lihaa. Luvussa 10 Paavali jatkaa samasta teemasta,  jaksossa (jakeet 23-33), joka on otsikoitu "Oma vapaus ja toisen paras". Jakeissa 23-24 hän kirjoittaa: 

"Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta. 

Tämän yksilökeskeisen kulttuurin keskellä tämä periaate toisen huomioon ottamisesta tuntuu välillä jäävän omien oikeuksen peräämisen jalkoihin. 

Toinen Roomalaiskirjeestä noussut ajatus, joka liittyy osittain tähän teemaan, löytyy luvusta Room. 13, jossa Paavali kirjoittaa esivallan kunnioittamisesta, tässä jakeet Room. 13:1-5: 

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta.

On tilanteita, joissa kansalaistottelemattomuus on aiheellista, esimerkkinä Apt. 4, jossa Pietari ja Johannes kieltäytyivät tottelemasta esivaltaa ja julistivat evankeliumia rohkeasti. Näin tapahtuu edelleen monissa maissa, joissa viranomaiset haluavat estää evankeliumin julistamisen. Pitää kuitenkin huomata, että kun Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen, kristityt joutuivat kokemaan vainoa ja painostusta viranomaisten ja esivallan taholta ja silti Paavali kirjoitti edellä mainitut jakeet. 

Alamaisuuteen sisältyy se, että luovutaan joistain oikeuksista, yhteiseksi hyväksi, ja kristityllä motiivina toimii rakkaus lähimmäistä kohtaan. Paavali kirjoittaa vielä jakeissa Room. 13:8-10: 

Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. Käskyt "Älä tee aviorikosta", "Älä tapa", "Älä varasta", "Älä himoitse", samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain. 

Rakkauden kaksoiskäsky on suurin käsky laissa, käsky, jonka Jeesus antoi, kun hän oli viimeisellä aterialla opetuslasten kanssa, Joh. 13:34-35: 

 "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."

Kysymys kuuluukin, miten tämä Jeesuksen käskyn toteuttaminen näkyy omissa asenteissani ja käytöksessäni? Onko oikeuksia, joista minun pitää luopua, jotta voisin osoittaa rakkautta veljeäni tai sisartani kohtaan? Haluanko valita rakastaa lähimmäistäni vai haluanko valita pitää tiukasti kiinni omista oikeuksistani?

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Karismaattisuus, menestystelogia ja kärsimys

 Kirjassa Hiljaisiin hetkiin, jonka ajatukset on koonnut D. L. Moody,  on seuraava ajatus: 

Jumalan läsänäolo koettelemuksissa on paljon parempi kuin säästyminen koettelemuksilta. Hänen sydämensä myötätunto on parempi kuin hänen kätensä voima.

Raamatun teksteissä puhutaankin paljon siitä, kuinka vaikeuksien(kin) keskellä Jumala on läsnä. Tästä esimerkkinä Jes. 43:2: 

Kun kuljet vesien halki, minä olen kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala, eikä liekki sinua polta. 

Näissä jakeista välittyy Jumalan rakkaus ja myötätunto ihmistä kohtaan. 

Onko joskus niin, että etsimme ihmeellisiä kokemuksia, havittelemme kaikin keinoin Jumalan käden voimaa omaan elämäämme, mutta hänen sydämensä laupeus, armo ja myötätunto jää meille vieraaksi? Uskon, että Jumala on Kaikkivaltias, kykenevä tekemään ihmeitä ilman määrää, tätä en halua kiistää. Olisiko kuitenkin parempi niin, että opettelisimme elämään niiden vaikeuksien keskellä, lähellä Jumalaa ja samalla saisimme arjen keskellä kokea hänen hoitavaa rakkauttaan?

Raamatun mukaan kristityn elämään kuuluu kärsimys, vainot ja taistelut. Uuden testamentin tekstien ensimmäsille lukijoille vainot ja kärsimys uskon tähden olivatkin konkreettisia asioita: kristittyjä painostettiin ja vainottiin vaihtelevasti kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Siksi Raamatun teksteissä annetaan ohjeistusta siitä, miten tulisi reagoida vainoon ja kärsimykseen. Tästä esimerkikkinä 1. Piet. 4:12-13: 

Rakkaat ystävät, älkää oudostuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotain outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitten iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. 

Myös Jeesuksen opetuksessa tulee esiin se, että samalla tavalla kuin hän itsekin joutuu vainotuksi, hänen seuraajansakin tulevat kokemaan painostusta ja vainoa. Tästä esimerkkinä Matt. 10, varsinkin jakeet 16-31. Luvussa 10 Jeesus lähettää opetuslapset, "kuin lampaat susien keskelle". 

Toki, Raamatussa puhutaan myös Jumalan antamasta siunauksesta ja menestyksestä, mutta mitä tämä siunaus sitten tarkoittaa? Jumalan antama menestys ei aina välttämättä olekaan aineellista tai näkyvää, vaikka inhimillisesti olisi helppo ajatella, että silloinhan Jumalan nimi saisi suurimman kunnian, kun hänen voimansa ja valtansa tulisi näkyvällä tavalla esiin hänen seuraajiensa elämässä. 

 Psalmeissa mietepsalmeja, joissa puhutaan siitä, kuinka jumalaton menestyy, mutta vanhurskas ei. Kuitenkin osat vaihtuvat, kun seistään Jumalan edessä: jumalattoman loppu on surkea, kun taas vanhurskas saa nauttia Jumalan läsnäolosta. Esimerkkinä psalmi 73. Jakeissa 3-5 sanotaan:

Minä kadehdin jumalattomia, kun näin heidän menestyvän. Heillä ei ole ikinä vaoivoja, he ovat terveitä ja lihavia. He eivät joudu raatamaan kuin muut ihmiset, eikä heitä toisten tavoin kuriteta. 

Psalmin lopussa kirjoittaja kuitenkin tulee toisiin aatoksiin, jakeet 17-28: 

Viimein tulin Jumalan pyhäkköön ja tajusin, miten jumalattomien käy. Sinä johdatat heidät liukkaalle polulle, he putoavat pettävään kuoppaan. Äkkiä he ovat joutuneet tuhoon, heidän loppunsa on kauhea. Herra, kun sinä nouset, he ovat pelkkää tyhää, kuin unikuva, joka herätessä katoaa. Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. 

Kuitenkin, minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ne, jotka luopuvat sinusta, menehtyvät Sinä tuhoat kaikki, jotka pettävät sinut. Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan. 

Ps. 73:23-24


Psalmin kirjoittajalle onni ja menestys tulee siitä, että hän saa olla Jumalan kanssa. Vaikka kaikki muu pettäisi, Jumala on kallio, jolla hän saa seistä. Jumala pitää kädestä kiinni, ja viimein, lopulta, nostaa kunniaan. 

Näiden pohdintojen johtopäätöksenä sanoisin, että ensinnäkin, Jumala on kykenevä tekemään ihmeitä ilman määrää, sen Raamattu ja henkilökohtaiset kokemukset selkeästi osoittavat. Mutta samalla molemmat, sekä Raamattu että kokemus osoittavat myös sen, että aina Jumala ei toimi niin kuin tahtoisimme, joskus Jumala vastaa 'ei' tai 'odota'. Mutta Jumala ei ole sellainen, joka kylmästi sanoo 'ei käy' ja sulkee oven. Sen sijaan Jumala on kuin rakastava Isä (tai äiti), joka ottaa hellästi lapsensa syliin ja sanoo: 'ei, rakas lapseni, minulla on parempi ajatus, luota minuun.' Näissä tilanteissa, usein pimeyden keskellä, Jumalan myötätunto, laupeus ja armo tulevat konkreettiseksi. 

lauantai 24. lokakuuta 2020

Kalenteritekstejä 22

 Minä johdatan sinua askel askeleelta. Älä pelkää, vaikka nyt et näe kokonaisuutta. Sinun kutsumuksesi ja persoonasi on uniikki kokonaisuus. Älä vertaa itseäsi muihin, älä kulje sitä polkua, jota joku toinen on käynyt. Tiedän, että valmiiksi tallattu polku olisi helpompi kävellä. Minä raivaan sinulle uuden polun. Älä ole huolissasi, minä pidän huolen huomisesta ja sinusta. Minä olen johdattanut sinut juuri tähän kohtaan. Et siis ole eksyksissä tai hukassa, vaan minun kämmenelläni, turvassa. Minä Olen sinun kanssasi. 


Minä olen kutsunut sinut nimeltä. Minä tiedän, mitä teen, kun kutsun sinut. Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi. Olet minulle rakas. Minä teen sinun kauttasi suuria asioita. Minä siunaan sinua erityisellä siunauksella, jonka saat välittää eteenpäin tavalla, jolla vain sinä voit. Katson sinua niin hellästi ja rakastavasti! 


Äälä pelkää, sillä se kutsu, jonka olen sinulle antanut, ei ole samanlaista kuin toisilla. Minun suunnitelmani etenee sinun elämässäsi. Minä olen sinun kanssasi. Älä yritä olla samanlainen kuin joku muu, sillä silloin minun suunnitelmani ei pääse toteutumaan. Ole rohkea ja palvele sillä paikalla, johon olen sinut nyt asettanut. Älä pelkää, sillä minä näen tulevaisuuteen. Sekin on minun kädessäni. 


Minä olen kutsunut sinut, eikä kukaan voi ottaa sitä pois. Sinä saat olla minun kämmenelläni, turvassa, juuri oikeassa paikassa. Luota siihen, että minä johdatan sinua askel kerrallaan. Älä pelkää! Se, mitä olen sinulle antanut, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen antanut jollekin toiselle. Ole uskollinen niissä tehtävissä, joita sinulle on annettu ja saat kokea siunausta ja olla itse siunauksena. Olen luonut sinusta sinut, koska halusin tehdä niin. Rakastan sinua niin paljon juuri tuollaisena! Älä yritä hypätä toisen saappaisiin, älä yritä täyttää toisten odotuksia, vaan katso minuun, sillä minä olen sinut luonut ja kutsunut. 


Minä valaisen sinun polkusi niin kirkkaasti sinun eteesi, niin, ettei sinulla ole mitään vaikeuksia löytää oikeaa reittiä. Minä teen polun valmiiksi sinun eteesi ja johdatan sinua sitä päämäärää kohti, mihin olen sinut kutsunut. Ole turvallisella mielellä. 


Minä valaisen sinun silmiesi eteen näyn siitä, mitä minä olen osallesi suunnitellut, mitä kohti olen sinua viemässä. Sinä et osaa sitä vielä kuvitella, mutta minä näytän sinulle, mitä minä aion tehdä. Haluan kutsua sinut mukaan siihen, mitä minä teen. 


Minä olen kutsunut sinut ja johdatan sinua sitä reittiä pitkin, jonka olen sinulle suunnitellut jo ennen sinun syntymääsi. Se reitti voi olla pimeä, mutta minä olen sinun kanssasi ja talutan sinua. Älä pelkää, vaikka kukaan muu ei olisikaan kulkenut samaa reittiä sinun edelläsi, sillä Minä Olen. Rakastan sinua, enkä hylkää sinua, enkä jätä sinua pimeään. Ole siis turvallisella mielellä. 


Minä olen kutunut ja valtuuttanut sinut. Älä pelkää, sillä saat olla sillä paikalla, johon minä sinut asetan. Minä vahvistan sinua. Sinun työsi saa olla siunaamassa monia. Älä pelkää. Minä olen valinnut olemaan siunauksen kanavana. 


Minä olen sinun kanssasi jokaisella askeleella. Älä pelkää olla sinä, sillä minä olen kutsunut sinut olemaan se, joka sinä olet. Kaikki heikkoutesi ja vahvuutesi, lahjasi, ne ovat kaikki lahjoja minulta. Älä kiellä itseltäsi sitä siunausta, jonka minä olen sinulle tarkoittanut. Ole rohkea ja ota oma paikkasi, sillä minä olen sen sinulle tarkoittanut. Minä olen sinun kanssasi ja vahvistan sinua. 


sunnuntai 23. elokuuta 2020

Moninaisuus – mahdollisuus ja haaste

 Ylen sivuilla oli uutisjuttu Piilaaksosta. Jutun voi lukea tästä linkistä. Teknologiayritysten työntekijät ovat pääasiassa nuoria valkoisia miehiä. Naiset ja vähemmistöt ovat selkeästi aliedustettuna. He myös joutuvat kokemaan, kuinka heidän työpanostaan ei arvosteta, tai heitä syrjitään, jätetään huomiotta tai heistä käytetään halventavia ilmauksia. 

Miksi jonkun yksittäisen yhtiön työkulttuuri on sitten tärkeää? Nämä yhtiöt ovat globaaleja yrityksiä, joiden tuotteita ja palveluja käytetään ympäri maailmaa. Siksi näiden yhtiöiden arvomaailma ja toimintatavat vaikuttavat siihen, mitä algoritmit tuovat silmiemme eteen, kun esim. syötämme hakusanoja Googleen tai Youtubeen. Tämän vuoksi näiden yhtiöiden arvot ja toimintatavat vaikuttavat myös meidän ajatteluumme ja kulttuuriimme. Jos näiden yhtiöiden arvomaailma on sellainen, joka ei ota huomioon moninaisuutta, jonka keskellä elämme, vahvistaa se vastaavaa ajattelua myös ympäri maailman. 

Tekstiä lukiessa pohdin, että tämä sama pätee itse asiassa osittain myös seurakuntakulttuuriin, jossa otetaan huomioon vain yksi näkökulma, valkoisen miehen näkökulma. Asioita tehdään tietyllä tavalla, ehkä vain siksi, että kukaan ei ole kyseenalaistanut toimintatapoja tai kehittänyt uusia tapoja toimia. Se, että suuri osa ihmiskuntaa jää tai jätetään näin ulkopuolelle, ei ole vain sääli, se on väärin. 

Seurakunta on Raamatun ilmoituksen mukaan globaali perhe, johon kuuluu ihmisiä kaikista kansoista, kielistä ja heimoista (Ilm. 7:9-10). 

Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: -- Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!


Ilm. 7:9-10


Paavali kirjoittaa 1. Korinttilaiskirjeessä (luku 12), kuinka seurakunta on Kristuksen ruumis, johon kuuluu erilaisia jäseniä. Jokasella jäsenellä on oma tehtävänsä kokonaisuudessa. Paavali kuvaa kauniisti, kuinka moninaisuus on siis elimellinen osa sitä, mitä seurakunta on: 

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua" eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä." Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosta, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta, vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. 


1. Kor. 12:26-27


Olenkin pohtinut sitä, miten tämä moninaisuus näkyy seurakunnassa. Saavatko kaikki äänensä kuuluviin? Mitä käy niille, jotka vaiennetaan tai jotka ovat vuosien varrella oppineet vaientamaan itsensä? Mitä tulisi tehdä, että tilanne saataisiin korjattua, jotta se moninaisuus ja rikkaus, jonka Jumala on luonut, voisi tulla esiin?

lauantai 25. tammikuuta 2020

Mustavalkoisesta värien maailmaan

Tässäpä pohdintoja siitä, miten ihminen näkee maailman. Jotkut näkevät maailman mustavalkoisena: asia on joko oikein tai väärin, katki, poikki ja pinoon. Jotkut taas näkevät myös muita sävyjä: asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia kuin pinnalta katsoen voisi olettaa. Ensimmäisen ryhmän ihmiset näkevät usein uhkana nuo toisen ryhmän ihmiset: tilanne, jossa ei olisikaan selkeitä rajoja, ei olisikaan niin helppo nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin, sehän voi olla pelottavaa. Tämä voi johtaa turhiin viholliskuviin: ne, jotka eivät näe kuin mustaa ja valkoista, näkevät vihollisinaan ne, joiden silmissä maailma ei olekaan niin yksinkertainen. 

Ajattelisin, että kysymyksessä on myös näkökulmien ero: mustavalkoiset ihmiset katsovat asioita etäältä ja luulevat tietävänsä kaiken. Kun asiaa tarkastelee lähempää, tulee esiin kaikenlaisia muitakin sävyjä. Monet yksinkertaiset asiat nimittäin muuttuvat monimutkaisiksi, kun niitä katsoo lähempää, kun ne tulevat iholle, omalle kohdalle. Kaukaa on helppo tuomita, lähellä taas näkee paljon syvemmin. Mikko Kuustonen kirjoittaa laulussa Taivas varjele: 

"Paljon puhetta, paljon suuria sanoja. 
Kun ei tiedä on helpointa olla opettaja." 


Moni tuntee sanonnan Siperia opettaa. Elämä tuo usein mukanaan haasteita ja tilanteita, joissa joutuu miettimään, miten sitä oikeastaan näkee elämän, mikä onkaan tärkeää ja mikä ei olekaan niin ehdottoman olennaista. Tässä prosesissa usein sitä alkaa nähdä uusia sävyjä. Minä kutsuisin sitä armoksi. 

Kun ihminen joutuu kokemaan vaikeita asioita, joko omalla kohdallaan tai läheistensä elämässä, se laittaa polvilleen. Myös se, että joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa ja pahuutensa laittaa nöyrälle paikalle. Kun tällaisessa tilanteessa saa kokea, kuinka Jumalan armo riittää ja peittää kaiken, kuinka kaikesta huolimatta saa olla hyvyyttä täynnä olevan Jumalan käsivarsilla, tuo se elämään sävyjä, joita ei voi muuten nähdä. Kun on itse saanut kokea tällaisen Jumalan armon, sitä voi jakaa myös toisille, myös niille, jotka ennen näyttivät vihollisilta. 

Kohdatkoon Jumalan armo sinua tänään! 

Armo riittää, säv. & san. Petrus Ahonen

Minut löyist kulkeneena harhaan
ja syliisi nostit, veit minut turvaan. 
Sinä saavuit elämääni köyhään
ja kutsuit minut mukaan juhlapöytään. 
Armo riittää. 

Sinä katsoit yksinäisyyteni. 
Adoptoit minutkin perheeseesi. 
Sinä suljit minut rakkauteesi
ja vaihdoit köyhyyteni rikkauteesi. 
Armo riittää. 

Armo riittää. Se ihmetyttää vieläkin.
Armo riittää. Armo riittää kuitenkin. 
Armo riittää. Se maksoi suunnattomasti. 
Armo riittää. Siitä kiittää en voi koskaan tarpeeksi. 
Armo riittää. Se kantaa heikkoudessakin. 
Armo riittää. Armo riittää silloinkin. 
Armo riittää. Se murtaa vastustukseni. 
Armo riittää. Armo riittää luomaan kaiken uudeksi. 

Isä kutsuu sinuakin luokseen kotiin palaamaan.
Isä kutsuu sinuakin luokseen ja juoksee halaamaan. 
Isä nostaa sinutkin jälleen ja pelon karkottaa.
Isä nostaa sinutkin ja kyyneleet kuivaa
eikä hylkää milloinkaan.




lauantai 18. tammikuuta 2020

Muinaisille teille?

Muinaisille teille?
- Pohdintoja Petri Mäkilän pääkirjoituksen pohjalta


Maailma ympärillämme on suuressa muutoksessa. Seurakunta kohtaa ulkoapäin tulevia paineita, sillä kulttuuri, joka ympäröi meitä sekä se kulttuuri, joka vallitsee seurakunnan sisällä, erkanevat toisistaan nopealla tahdilla. Petri Mäkilä kirjoittaa pääkirjoituksessaan (RV 001/2020), että seurakunnan ei tulisi turvata temppuihin, muualta tuotuihin malleihin tai metodeihin, vaan palata takaisin juurilleen, rukoukseen, Sanan ääreen, Jumalan kohtaamiseen Pyhän Hengen kautta. 

Jokainen kristitty on varmaan samaa mieltä, että tarvitsee enemmän Pyhää Henkeä, rukousta ja Jumalan Sanan lukemista ja tutkimista seurakunnan keskellä. Mäkilä ei kuitenkaan kirjoituksessaan anna konkreettisia työkaluja, miten tämän pitäisi tapahtua. Samoin, hän ei kerro, mitä nämä temput, vieraat mallit ja metodit hänen mielestään ovat. Tästä johtuen jokainen lukija varmasti tulkitsee eri tavoin, mitä ne voisivat olla. 

Uskomme, että kun ihminen tulee uskoon, Jumala antaa hänen sydämeensä Pyhän Hengen, joka alkaa toimia hänen elämässään. Pyhän Hengen vaikutusta ja sen tärkeyttä ei voi kukaan kiistää. Ensinnäkin, Pyhä Henki vaikuttaa meissä halua tehdä Jumalan tahto omassa elämässämme, toiseksi Henki muistuttaa meitä siitä, mitä Jeesus on opettanut ja kolmanneksi, Henki varustaa meitä palvelemaan Jumalaa omalla paikallamme. Ilman Pyhää Henkeä meidän on aivan turha toimia. Me emme voi käskeä tai pakottaa Pyhää Henkeä toimimaan tietyllä tavalla, miten ja milloin me haluaisimme, mutta voimme aina antaa hänelle tilaa toimia omassa elämässämme ja seurakunnan keskellä. 

Rukous on uskovan elämässä ehdottaman tärkeää, kuten Mäkilä tekstissään kirjoittaa. Mutta Mäkilä ei kuitenkaan kerro, miten meidän tulisi rukoilla. Mitkä ovat niitä tapoja rukoilla, jotka saavat esim. nuoremman sukupolven innostumaan aiheesta? Tavat voivat olla erilaisia eri ihmisten ja sukupolvien välillä, mutta rukouksen merkitys ja teho on silti ihan sama, onhan meillä sama Jumala, joka meidän rukouksemme kuulee ja vastaa niihin. Muistan, kun olin vuosia sitten Jämijärvellä srk-harjoittelussa ja siellä järjestettiin rukous- ja paastopäivät ja täytyy sanoa, että se oli aivan kauheaa. (Olin nuorin osallistuja.) Voikin olla, että pitkät polvirukoukset eivät ole nykypäivän ihmiselle kovinkaan innostavia, mutta kuitenkin monet kokevat, kuinka Pyhä Henki koskettaa heitä esimerkiksi ylistyksen ja rukouksen keskellä, tai vaikkapa solussa tai pienryhmässä rukoillessa. 

Entä sitten Jumalan Sanan tutkiminen ja lukeminen, mitä siitä tulisi ajatella? Kukaan ei varmaan kiistä, etteikö se olisi tärkeää. Jälleen kysyn, miten tämän tulisi tapahtua. Historian saatossa on seurakunnissa pidetty paljon raamattutunteja tai raamattuviikkoja. Nykyisen kiireisen ihmisen elämässä voi olla haastavaa erottaa vaikkapa kokonaista viikonloppua ja tulla seurakunnan keskelle kuuntelemaan Raamatun opetusta. En kuitenkaan usko, etteivät ihmiset haluaisi saada opetusta. Tässäkin opetus voisi tapahtua solussa tai pienryhmässä, jossa solun jäsenet eivät ole vain Sanan kuulijoina, vaan myös aktiivisesti itse pohtivat ja soveltavat Raamatun opetusta omaan elämäänsä. 

Seurakunnissa on varmasti tehty myös virheitä, on yritetty toimintamalleja, jotka eivät ole toimineetkaan sillä tavalla kuin oli tarkoitus. Kuitenkin, uusia (tai vanhoja) toimintatapoja ei kannata asettaa vastakkain Pyhän Hengen toiminnan, Raamatun lukemisen ja rukouksen kanssa. Pyhä Henki antakoon viisautta seurakunnalle ja seurakuntalaisille, miten toimia tämän pimeän ajan keskellä! 

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Yksimielisyydestä

Hui, siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi blogannut. Kaikenlaisia pohdintajuttuja sitä on kuitenkin pyörinyt mielessä, mutta ne ovat tulleet saarnojen ja opetusten kautta ulos. :) :) Mutta tässä ehkä hieman hajanaisia pohdintoja yksimielisyydestä.

Tämän päivän Raamatun jae Youversionissa oli Room. 15:5: 
Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti

Aloinkin pohtia, mitä tämä jae tarkoittaa tässä yhteydessä. Mitä on se yksimielisyys, mistä tässä puhutaan. Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen tietyssä tilanteessa. Alunperin seurakunnassa enemmistö oli juutalaisia. Keisari Claudius oli kuitenkin ajanut juutalaiset pois Roomasta vuonna 49 jKr. ja sen jälkeen jäljelle jääneet pakanataustaiset olivat olleet seurakunnasssa enemmistönä ja sen johtajina. Kun juutalaiset sitten saivat palata Roomaan ja myös seurakunnan yhteyteen, aiheutti se skismaa näiden ryhmien välillä. Tähän tilanteeseen Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen. 

Tämä oli siis kirjeen historiallinen konteksti. Jakeen tekstuaalinen konteksti on luvun 15 alku, jossa Paavali kirjoittaa: 
Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava. mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. Ei Kristuskaan ajatellut itseään. Onhan kirjoitettu: "Sinun herjaajiesi herjaukset ovat osuneet minuun." Kaikki, mktä pyhät kirjoitukset sisältävä, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa. Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon ukaisesti niin, että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herrame Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. Hyväksykää siis toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.

Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että yksimielisyys tarkoittaa sitä, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä. Tässä kohdassa se ei kuitenkaan tarkoita sitä. Paavali vetosi Rooman seurakuntalaisiin, että pysykää yhdessä, yhtenä seurakuntana. Rooman seurakunnassa oli suurtakin erimielisyyttä esimerkiksi siitä, mikä on juutalaiskristittyjen asema ja kuka oikeastaan johtaa ja ketä. Silti Paavali kehottaa kaikkia yhdestä suusta ylistämään Herraa Jeesusta Kristusta. 

Jakeessa 7 Paavali kirjoittaa vetoomuksen:
Hyväksykää toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. 

Room. 15:7


Jos Rooman seurakunnassa ei olisi ollut erimielisyyksiä ja kiistoja, ei Paavalin varmaankaan olisi tarvinnut kehottaa seurakuntalaisia hyväksymään toinen toisensa, ajattelee hän... 

Se, että tämän päivän seurakunnissa(kin) on erimielisyyksiä, johtuu osittain ihan siitä, että olemme niin erilaisia ihmisiä, tulemme erilaisista taustoista ja katsomme elämää eri näkökulmista. Jos tämä erilaisuus kielletään, se voi näennäisesti johtaa yksimielisyyteen, mutta tosiasiassa se tarkoittaa sitä, että on vain yksi näkökulma, jota pidetään oikeana, toiset ovat väärässä. Tällainen ajattelu voi johtaa vielä suurempaan hajaannukseen kuin se, että erilaiset näkökulmat otettaisiin huomioon seurakunnan keskellä.


lauantai 19. tammikuuta 2019

Linkkejä :)

Aikaa on näköjään kulunut paljon siitä, kun olen viimeksi tänne blogiin kirjoittanut ajatuksiani. Liekö laiskuutta vai mitä. Kaikenlaista sitä on kuitenkin tullut pohdittua. 

Olen siis juhannuksesta asti ollut seurakuntatyössä, juhannuksesta jouluun olin työkokeilussa täällä Vammalan helluntaiseurakunnassa. Vuoden alusta olen ollut osa-aikaisena srk-pastorina, palkkatuen turvin. Puhevastuita on ollut jonkin verran, ja niistä olen tehnyt sellaisia sway -esityksiä, jossa siis olen yhdistellyt kuvia ja tekstiä. Kuvat ovat pääasiassa omiani. Laitan tähän niihin linkit:

Elokuussa puhuin aiheesta Valitus - rehellisenä Jumalan edessä: 

Marraskuussa jatkoin vähän samasta teemasta, aiheena oli Ylistetään yhdessä: 

Vierailin Joensuussa joulukuussa, ja siellä puhuin teemasta Pehmeä sydän: 

Ja joulukuussa pidin myös elämäni ensimmäisen joulupuheeni srk:n joulujuhlassa: 

Eilen, 18.1. opetin psalmeista YX -illassa, joka on ns. nuoremman sukupolven jumalanpalvelus täällä Vammalassa: 

Ensi sunnuntaina mulla on myös opetusvuoro, mutta se puhe on vielä vaiheessa. :) 

lauantai 29. syyskuuta 2018

Raamatullista kulttuuria?

Olen tässä pohtinut seurakuntakulttuuria, kristillistä kulttuuria tai kulttuuria ihan ylipäätään. 

Sain tällä viikolla postissa tilaamani kirjan Translating Bible into Action, jota käytimme oppikirjana opiskellessani Englannissa. Kirja on tarkoitettu oppikirjaksi palvelemaan sitä tarkoitusta, että Raamatun Sana voisi tulla eläväksi ja tärkeäksi jokaisella kielellä ja joka kulttuurissa.

Kirjassa on luku, jonka aiheena on 'Kulttuuri Jumalan suunnitelmassa'. Jumala on luonut eri kielet ja kulttuurit ja jokaisessa niissä on jotain hyvää, samoin kuin jokaisessa on myös jotain pahaa. Yksikään kulttuuri ei siis ole täydellinen. Elämme kulttuurin keskellä, emmekä pääse siitä irti. Käsitys siitä, mikä on hyvää tai pahaa kulttuuria, raamatullista tai pakanallista, on vaihdellut historian aikana.

Länsimainen kulttuuri on muovautunut pitkän ajan kuluessa. Euroopassa, samoin kuin Pohjois-Amerikassakin on pitkä kristillinen historia. Kristillisellä uskolla / kirkolla on ollut vaikutusta kulttuuriimme. (Länsimaisessakin kulttuurissa on kuitenkin paljon piirteitä, jotka eivät ole Raamatun mukaisia.)

Menneinä aikoina on ollut vallalla käsitys, että lähetystyön tarkoitus oli sivistää villejä pakanoita ja samalla, kun tehdään lähetystyötä, tehdään heistä "länsimaalaisia". Tästä on tullut / jäänyt sellainen vaikutelma, että länsimainen kulttuuri = kristillinen / raamatullinen kulttuuri. Tämä on heijastunut myös niihin seurakuntiin, joita silloin perustettiin lähetyskentille, sillä niiden seurakuntakulttuuri oli vahvasti länsimaista perua.

Translating Bible into Action -kirjassa on sketsi, vuoropuhelu, joka sijoittuu jonnekin Afrikan mantereelle. Siinä innokas evankelista evankelioi kahta miestä, jotka istuvat syömässä puun alla. Kun miehet, halutessaan miellyttää vierasta, myöntävät ottavansa Jeesuksen vastaan, sanoo evankelista, että te olette nyt kristittyjä. Ja hän jatkaa kyselemällä, miksi syötte täällä ulkona, sillä kristityt syövät sisällä. Tai miksi ette käytä ruokailuvälineitä ja lautasia, sillä kristityt eivät syö sormin yhteisestä astiasta, jne. Kaikki ymmärtävät, että tämä innokas evankelista puuttui epäolennaisiin asioihin, sillä kristillinen kulttuuri on jotain aivan muuta kuin "syömistä ja juomista".

Room. 14:17: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. 

Tästä voi tulla ajatus, että kulttuuri on tietysti haaste lähetyskentällä, mutta ei täällä Suomessa. Minä väittäisin, että meillä on seurakunnassa läsnä monia kulttuureja, sillä meitä on eri ikäisiä, tulemme erilaisisista taustoista ja puhumme eri kieliä. Joten ajattelen, että erilaiset kulttuurit asettavat haasteita myös täällä Suomessa.

Nykyisessä seurakuntakulttuurissammekin on paljon piirteitä, jotka eivät nouse Raamatusta, vaikka monet voivat niin ajatella. Voi olla, että näitä asioita on perusteltu alunperin Raamatulla. Yksi tällainen asia on esimerkiksi se, että yhteen aikaan opetettiin, että uskovien tulee erottua muista. Sitä on perusteltu sillä, että kreikan sana ekklesia 'seurakunta' tarkoittaa kirjaimellisesti ulos kutsuttuja. Tämä on johti siihen, että monet, varsinkin nuoret, jäivät uskonsa kanssa todella yksin.

Monet seurakuntakulttuurin piirteet ovat alkuaan olleet normaaleja asioita, myös ympäröivässä yhteiskunnassa. Nyt, kun yhteiskunta seurakunnan ympärillä on muuttunut radikaalisti, sanotaan 50 vuoden aikana, nämä piirteet ovat jääneet ikään kuin jäänteiksi vanhasta kulttuurista.  Ajatus siitä, että tätä kulttuuria tai tapoja tulisi muuttaa, tai joistain asioista voisi luopua, sillä ne eivät enää toimi niin kuin ennen, aiheuttaa usein vahvan vastareaktion. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että niitä asioita on aluperin perusteltu Raamatulla ja niistä luopuminen olisi toimimista Raamatun sanaa vastaan.

Monet rukoilevat ja ovat rukoilleet, että uusia ihmisiä löytäisi tiensä seurakuntaan. Pohdimme solussa, että mitä jos Jumala oikeasti vastaa tähän rukoukseen, olemmeko valmiita vastaanottamaan heitä. Voi myös kysyä, mitkä asiat ovat sellaisia, jotka ovat oikeasti osa raamatullista kulttuuria, ja mitkä taas sellaisia, jotka ovat lähinnä historian painolastia, tyyliin, "näin tehiin kultaisella 50-luvulla, ja siksi näin pitää toimia edelleen".

Apostolien teoissa kuvataan (Apt. 15), kuinka alkuseurakunta käsitteli asiaa. Kysymys siitä, pitääkö pakanataustaisten kristittyjen noudattaa juutalaisia sääntöjä ratkaisitiin niin, että ei tarvitse. Juutalais-kristityt sen sijaan jatkoivat näiden sääntöjen noudattamista.

Translating Bible into Action kirjassa todetaankin:
"What unites Christians is not that they adopt the same customs, but they are united in love (John 17:21) and in their faith in the cross of Jesus Christ (Gal. 6:14-15)."

Kristittyjä ei yhdistä se, että omaksumme samanlaisia tapoja, vaan he ovat yhtä rakkaudessa (Joh. 17:21) ja uskossaan Jeesuksen Kristuksen ristiin (Gal. 6:14-15).


Joh. 17:21

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat ytä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinusa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.




Gal. 6:14-15

Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesusksem Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle. On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi.

Saakoon Jumalan antama rakkaus ja usko Hänen Poikansa ristillä hankkimaan sovitukseen yhdistää meitä!

keskiviikko 29. elokuuta 2018

Valitus - rehellisenä Jumalan edessä

Viime sunnuntaina olimme soluna vastuussa jumiksesta täällä Vammalassa. Oli mahtavaa tehdä sitä yhdessä, kun kaikilla oli oma tehtävänsä. Mulla oli sitten vastuullani saarna. Taisin luvata, että jaan sen täällä blogissakin. :) (Facebookin puolella olen jakanut pohdintojani sway -muodossa.)

Jumiksen aiheena oli valitus.
Nämä pohdinnat lähtivät liikkeelle, kun olin kesäkuun alkupuolella Englannissa eräässä seminaarissa, jossa yhden puheen aihe liittyi valitukseen. Heinäkuussa taas katsoin luennon / opetuksen psalmiin 88 liittyen. Tämä psalmi on valituspsalmi. 

Ensimmäinen näistä opetuksista liittyi lähetyskontekstiin: lähetyskentällä voi tulla vastaan ihmisiä, jotka ovat omassa elämässään kokeneet järkyttäviä asioita, kuten sotaa, nälänhätää ja tauteja. Länsimaiden turvallisesta ilmapiiristä tulevana voi olla haastavaa kohdata näitä ihmisiä. Yksi avain heidän kohtaamiseensa löytyy Raamatun teksteistä, valituksesta. 

Raamatun teksteissä on paljon valitusta, esim. psalmeista noin 40% on sitä. Tämän lisäksi mm. Jobin kirja sekä profeettojen tekstit sisältävät sitä paljon. Huomautuksena, että valittamista ja napisemista esiintyy meidän(kin) kulttuurissamme paljon, kun ihmiset purkavat pahaa oloaan valittamalla kaikesta mahdollisesta. Nyt puhutaan eri asioista. (Suomen kielessä ei ole oikein vaihtoehtoja käyttää eri sanoja.)

Sana psalmi tarkoittaa ylistystä. Voidaankin kysyä, kuinka valitus liittyy tähän. Osa näistä valituspsalmeista sisältää yksilön valitusta, jossa ihminen tuo Jumalalle kärsimyksensä, tuskansa ja kipunsa. Osa taas on yhteisön valitusta, jossa yhteisö tuo koko yhteisöä koskettavia asioita Jumalalle. Monet näistä psalmeista eivät kuulosta "kristillisiltä", sillä ne sisältävät aika karua tekstiä. 

Psalmi 88 on yksilön valitusta, ja sen kirjoittaja on Heman, joka oli pappi ja ylistyksen johtaja. Vanhassa testamentissa papin tehtävä oli toimia välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä, ja tuoda kansan kiitos- ja rukousaiheet Jumalalle. 

Psalmissa 88 Heman ilmaisee epätoivoaan ja jopa vihaansa Jumalaa kohtaan. Voisi ajatella, että tällainen teksti kuuluisi enemmänkin jumalattoman suuhun, mutta tekstin kirjoittaja on kuitenkin Jumalan uskollinen palvelija. Psalmin viimeinen sana on 'pimeys'.

Ps. 88
Korahilaisten psalmilaulu. Laulunjohtajalle. Kuorolauluna laulettavaksi. Esrahilaisen Hemanin virsi. Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi. Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen! Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan -- nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä. (sela) Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossani minä itken simäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti. Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa, että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa? Mutta minä huudan sinua, Herra, heti aamulla nousevat rukoukseni eteesi. Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi? Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema on uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut. Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut. Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, ne piirittävät minua joka puolelta. Kaikki ystäväni sinä olet karkottanut, nyt on seuranani vain pimeys.

Hemanilla on pohjaton suru, ja hän jopa kokee hukkuvansa. Kuitenkin, hän on kääntynyt Jumalan puoleen. Tämä tulee ilmi jakeissa 1-2, 9 ja 13. Kirjoittaja siis syyttää Jumalaa ahdingostaan, mutta samalla pyytää häneltä apua.

Ps. 88:1-2

Vaikka valituspsalmit voivat vaikuttaa hämmentäviltä, ovat ne Raamatussa kuitenkin tarkoituksella. Epätoivo voi nimittäin olla ylistystä, sillä se voidaan rukoilla Jumalalle. 

Mitä sitten yleensä tehdään epätoivolle ja surulle? Englantilaisessa kulttuurissa suru, epätoivo ja murheet haudataan syvälle sisimpään, juodaan kuppi teetä ja hymyillään, ja kaikki on taas hyvin. Australialaisessa kulttuurissa monet toistelevat, että kaikki on tosi hyvin, mutta sitten he menevät ja ampuvat itsensä. Suomalaisessa kulttuurissa toimitaan varmaan samoilla linjoilla edellisten kanssa: negatiiviset tunteet ja kokemukset pyritään hautaamaan, kuka milläkin keinolla.

Voidaan kysyä, tunnistammeko kristittyinä ja uskovina epätoivon, surun ja kivun, vai hautaammeko ne. Psalmit opettavat meille, mitä tehdä: sanoita ja rukoile tuskasi Jumalalle. Kärsimyksestä tulee ylistystä, kun rukoilemme sen Jumalle. Myös mielenterveydelle on tärkeää osata sanoittaa tuskansa.

Psalmien kirjoittajat myös monesti muistavat Jumalan hyvyyden ja armon, kaikesta huolimatta. Heman kokee olevansa pimeydessä, mutta huutaa silti Jumalan puoleen. Joskus elämässä on tilanteita, joissa on hyvä rukoilla jonkun valituspsalmin sanoin. Jotain on pielessä, jos aina ahdistaa, ja on sellainen tilanne, että täytyy rukoilla valituspsalmin sanoin, tai vaihtoehtoisesti, jos koskaan ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi valittaa Jumalalle.

Psalmeissa käytetään voimakastakin kieltä. Välillä kirjoittaja syyttää suoraan Jumalaa kohtaamistaan onnettomuuksista ja kärsimyksistä. Samoin teksteissä protestoidaan Jumalaa vastaan. Tämä on tunneilmaisua, jota ei tule tulkita kirjaimellisesti, vaan nimenomaan tunteiden kautta.

Ps. 88:9

Kristillinen kirjailija ja ajattelija Philip Yancey on kirjoittanut Jobin kirjaan liittyen:

Yksi Jobin kirjan rohkea sanoma on se, että Jumalalle voi sanoa mitä vain. Voit heittää hänelle surusi, vihasi, katkeruutesi ja pettymyksesi -- hän voi suodattaa sen kaiken. Usein Raamatun hengelliset jättiläiset kamppailivat Jumalan kanssa. He pitivät parempana jatkaa matkaansa ontuen, kuten Jaakob, kuin että olisivat sulkeneet Jumalan pois elämäsään.

Jaakob siis kamppaili Herran enkelin kanssa, eikä halunnut päästää hänestä irti, ennen kuin sai siunauksen (1. Moos. 32). Tuon kamppailun seurauksena hän ontui lopun elämäänsä. Meillä tulisi olla samankaltainen asenne.

Mitä siis teemme näille negatiivisille tunteille? Kun tulemme yhteen, laitammeko seurakuntanaamarin kasvoillemme, ja esitämme, että kaikki on hyvin? Edellä luomme, että Heman rukoili tuskansa Jumalalle. Olen huomannut, että aika usein kriisin tullessa käännytään sisäänpäin tai poispäin. Varsinkin, jos kriisillä on jotain tekemistä hengellisen elämän kanssa, jäädään helposti pois seurakunnan yhteydestä (mikä ei tarkoita, että ihminen kääntäisi selkänsä Jumalalle.) Surullista on, että juuri silloin, kun ihminen kaikkein eniten tarvitsisi apua ja tukea, käännytään helposti pois yhteydestä. Raamatun sankarit toimivat toisin: kriisin tullessa he kääntyivät Jumalan puoleen. Rukoukseni on, että tämä voisi olla totta myös meidän elämässämme ja seurakunnassamme.

Katselin joskus haastatteluohjelmaa, joka liittyi adoptiolapsiin. Siinä haastateltava sanoi, että kun lapsi saa ensimmäisen itkupotkuraivarin, on se shampanja pullon paikka. Lapsella on nimittäin silloin tunne, että nämä ihmiset eivät lähden mihinkään, vaikka mitä tapahtuisi, mikä tarkoittaa sitä, että lapsella on turvallinen tila kokea negatiivisia tunteita.

Samaa voidaan kokea myös suhteessa Jumalaan. Jumala ei hylkää tai kaadu, jos ilmaisemme negatiivisia tunteitamme, kuten epätoivoa, vihaa tai surua. Lauri Thuren kirjoittaa osuvasti kirjassaan Raamatun käyttöohje s. 163

"Moni syvällinen kristitty on kasvanut pitkään synnin ja armon tunnossa edeten hengelliseen aikuisuuteen. Jumalasuhde on jalostunut vuosien varrella, urkujen soinnista ja viisaasta teologiasta osataan nauttia. Kun sitten sairaus iskee kohtuuttoman rajusti, läheinen otetaan pois tai kun perkele väläyttää omassa sisimmässä olevaa pimeyttä, ja kun Jeesus vielä vastaa tylysti, mitä teet? Silloin ei ole hyvä jäädä odottamaan tyynenä eikä ikävöimään. Pitää muuttua lasten kaltaiseksi. Tulee huutaa Jeesukselle päin näköä niin kuin kanaanilainen nainen tai niin kuin Samuel tai Daavid: Sinä olet luvannut auttaa. Jeesus vastaa: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka öin ja päivin huutavat häntä avuksi." (Luuk. 18:7) Niiden, jotka huutavat, on Jumalan valtakunta, ja niiden, jotka ottavat sen vastaan kuin lapsi."


Luuk. 18:7

Psalmin 88 kirjoittaja Heman oli pappi, joka summasi kansan rukousaiheet ja ylistyksen, ja toi ne Jumalalle. Hän oli siis esikuva siitä, mitä Jeesus tekee. Vanha testamentti on ikään kuin lyijykynäluonnos, jonka Jeesus täyttää ja värittää Uudessa testamentissa. Jeesus eli ihmisen elämän, ja koki ihmisen tuskat sekä ilot. Hän rukoili kaikki psalmit, sekä ylistyksen että valituksen. Hän on suuri ylimmäinen pappi, joka summaa kärsimyksemme ja rukoilee ne Jumalalle. Edelleen.


Suurin kipu ihmisen elämässä on usein kokemus siitä, että Jumala on hylännyt hänet. Jeesus taas rukoili ristillä jakeen Ps. 22:2 sanoin: "Jumalani Jumalani, miksi minun hylkäsit". Jumalan Poika siis otti Jumalan hylkäämänä olemisen omalle kohdalleen. Meillä on siis Jumala, joka tietää, miltä tuntuu, kun Jumala on hylännyt.


Ps. 22:2

Teini-ikäisenä yksi lempilauluistani oli Exitin laulu Kultasiivin, joka kertoo juuri siitä, kuinka Jeesus on käynyt läpi kaiken sen pimeyden, mitä meidän ihmisten tiellä mahtuu.

Et jäänyt rauhan kotiin sinä Poika taivaan maan.
Saavuit alas pelkoon sotiin maan kivut kantamaan. 
Et pakoon ihmisyyttä juosta tahtonut silloinkaan
kun sokeasti syyttä sinut syöksimme kuolemaan. 

Herra, et lentänyt kultasiivin yli kivun ja kuoleman. 
Sinä itkit kun viereesi hiivin, siksi sinua rakstan. 
Sinä teit mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään: 
Sinä rakastit tätä maata, joka sai sinut itkemään. 

Eräs ei-kristitty puhuja oli puhunut aiheesta: Mitä tehdä, kun kohtaan kärsivän ihmisen. Yksi sana, mikä ei koskaan auta, on jos lohduttaja sanoo 'ainakin / ainakaan'. Esimerkiksi, jos sanon, että "oikea polveni on kipeä", niin ei se paljon lohduta, jos joku sanoo siihen, että "No ainakin vasen polvesi on terve." Mikä sitten auttaa? Kun lohduttaja sanoo: 'minä myös'. Kun kiipeät kuoppaan yhdessä ahdistuneen ystäväsi kanssa ja sanot: "Niin minäkin", se tuo mukanaan lohdutuksen. Vaikka elämäntilanteet voivat olla erilaisia, voi toisen tunnekokemukseen silti samaistua.

Entä sitten Jumala? Hän tulee luoksemme alas pimeyteen, ja sanoo: "Minä myös". Siksi on mahdollista johdata Jumala juuri silloin kaikkein syvimmällä tasolla, kun koen, että Jumala on hylännyt minut.

Mitä sitten voisi tehdä? Voi rukoilla kärsimyksensä ja epätoivonsa Jumalalle. Aina ei ole sanoja, on vain huokaus. Jumala rukoilee sinussa sen huokauksen kautta. Voi myös käyttää valituspsalmeja apuna rukouksessa, sanoittamaan kipua ja tuskaa. Kun sanoja alkaa löytymään, voi psalmien teksteihin laittaa mukaan omia sanojaan. Voi kirjoittaa, laulaa tai sanoittaa oman psalminsa. Kärsimyksen kokemuksen kautta voi myös kokea yhteyttä Jeesuksen kärsimyksiin, kuten Paavali kirjoittaa (Fil. 3:10).

Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. 

Fil. 3:10

maanantai 20. elokuuta 2018

Tarveharkintaista evankeliointiako?

En olekaan tänne blogiin kirjoittanut pohdintojani taas hetkeen. Kaikenlaista sitä on kyllä tullut pohdittua. Esimerkiksi olemme ensi sunnuntaina soluna vastuusa jumiksesta täällä Vammalassa, ja mulla on silloin saarnavastuu. Jumiksen teemana on Valitus ja rehellisenä Jumalan edessä oleminen. Siitäkin jossain vaiheessa kirjoitan tänne. :) 

Nämä ajatukset nousivat mieleeni, kun luin Ylen sivuilta jutun, jossa kerrottiin, kuinka jossain päin Suomea järjestetään kansanopistossa mm. enkelihoidon kurssi. Tämä kurssi oli tullut täyteen heti ilmoittautumisen ensimmäisenä päivänä. Jäin pohtimaan, miksi ihmiset haluavat niin innokkaasti osallistua tällaisille "huuhaa -kursseille". Tulin siihen tulokseen, että nämä kurssit vastaavat johonkin tarpeeseen, mitä ihmisillä on, esimerkiksi hengellisyyden kokemisen tarpeeseen. 

Aloin sitten pohtia, miksi nämä ihmiset ohjautuvat tällaisten "huuhaa -juttujen" tai ei-kristillisen hengellisyyden pariin, mutta kristillisten seurakuntien jäsenmäärässä tämä kaipaus ei näy. Jäin miettimään sitä, mitä voitaisiin seurakunnissa tehdä toisin, jotta ihmiset, jotka kaipaavat elämäänsä hengellisyyttä, voisivat löytää sen kristillisen seurakunnan piiristä.

Itse katselen asiaa helluntailaisuuden näkökulmasta, ja voisin sanoa, että ei meillä välttämättä ole sellaista toimintaa, mikä vastaisi tähän tarpeeseen. Esimerkiksi helluntailaisessa perinteessä mystiikka, mietiskely tai hiljaisuuden retiriitit ovat olleet aika harvinaisia. (Tai en itse ole sellaisiin kovinkaan usein törmännyt.) Tämä on tosin sellainen heitto mutu -tuntumalla. :)

Toinen asia, mikä nousi tuosta Ylen jutusta, oli se, että opiston rehtorin mukaan noiden kurssien sisältö on lähinnä keskustelua, eikä sisällä hoitoalan opetusta. Tämä mielestäni tuo hyvin esiin sen, että ihmisillä on yleensä tarve tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Siksi keskusteleminen, vaikka vieraan ihmisen kanssa, voi jossain tilanteessa olla ensiarvoisen tärkeää. Tämä on huomattu myös seurakunnan toiminnassa, sillä seurakunnassakin on monia ihmisiä, jotka haluavat tulla kohdatuksi, esimerkiksi solussa tai muussa pienryhmässä.

Eräässä laulussa sanotaan, että Jeesus on vastaus. Muistan, kun joku sitten kysyi, että mikä on kysymys. Jäin tämän kaiken keskellä pohtimaan sitä, mihin tarpeeseen eri seurakunnan toimintamuodot vastaavat, ja olisiko mahdollista pohtia seurakunnan / seurakuntien toimintaa tarveharkintaisesta näkökulmasta. (Helluntaipiireissä evankeliointi on ollut tärkeässä roolissa, ja siksi omassa päässäni pohdin nimenomaan evankelioinen kannalta.) :)

Mutta tällaisia pohdintoja tällä kertaa. :) 

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Vanhan testamentin kertomukset - terveisiä Englannista

Osallistuin 6.-7.6. Women in Missiology -verkoston seminaariin Birminghamissa, joka oli tosi mielenkiintoinen. Puheenvuoroista jäi paljon pohdittavaa, lisäksi oli mukava tutustua uusiin ihmisiin ja jutella heidän kanssaan. (Oli myös mukava seminaarin jälkeen rentoutua ystävien luona Devonissa, Etelä-Englannissa.)

Seminaarin toisena pääpuhujana oli Mary Evans, jonka aiheena oli Vanhan testamentin kertomukset. Hän otti esimerkkejä mm. Tuomarien kirjasta, jota monet pitävät suorastaan epäkristillisenä. Ja sitähän se onkin. Kirjassa on monia järkyttäviä kertomuksia, joiden tarkoitus ei olekaan kuvata kristillistä elämää, vaan sitä, mitä se ei ainakaan ole. Ne tuovat esiin kritiikkiä esimerkiksi vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Yksi esimerkki tästä on Tuom. 13, jossa Herran enkeli ilmestyy Simsonin äidille. Kun hän kertoo miehelleen, mitä hänelle on tapahtunut, ei hänen miehensä usko. Mies rukoilee, että enkeli ilmestyisi uudelleen niin, että hän on itse paikalla. Jumala vastaa rukoukseen, ja enkeli ilmestyy uudelleen, mutta jälleen niin, että mies ei ole paikalla. Kun mies saapuu paikalle, enkeli kertoo, mitä heidän on tehtävä. Tämä kaikki tapahtui sellaisen kulttuurin keskellä, jossa naisen todistus oli arvoton. Kuitenkin Simsonin äiti, jonka nimeä emme tiedä, on Jumalan todistaja. Minusta huvittavaa on, että Jumala vastaa miehen rukoukseen ilmestymällä jälleen tämän vaimolle, kun mies ei itse ole paikalla, ikään kuin korostaakseen, että hän suhtautuu kriittisesti silloiseen yhteiskuntajärjestykseen ja että naisenkin todistuksella on merkitystä.

Toinen ajatuksia herättävä kertomus, jonka Mary Evans otti puheessaan esille, oli Iisakin tarina. Aabraham ja hänen pojanpoikansa Jaakob (tai myöhemmin Israel) kuvataan Raamatun tekstissä suurina sankareina. Iisak siinä välissä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hänet kuvataan iloisena ja tyytyväisenä ihmisenä. Luvussa 1. Moos. 22 kuvataan kaikille tuttu tapahtuma, jolloin Jumala testaa Aabrahamin uskoa pyytämällä tätä uhraamaan poikansa Iisak. Tekstissä ei mainita, että Iisak olisi kapinoinut tätä vastaan, vaan hän tyytyy osaansa. Luvussa 1. Moos. 24 kerrotaan, kuinka Aabraham lähettää palvelijansa hakemaan vaimoa Iisakille. Vanhemmat järjestivät yleensäkin lastensa avioliitot tuossa kulttuurissa, mutta tekstin mukaan Iisakilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Luvussa 1. Moos. 27 kuvataan, kuinka Rebekka ja Jaakob onnistuvat huijaamaan sokeaa Iisakia.

Mary Evans esittikin puheessaan spekulatiivisen kysymyksen, että mitä jos Iisakilla olikin jonkilainen kehitysvamma. Joku voisi esittää vastalauseen, ja sanoa, että Iisak oli Jumalan valittu ja siunausken perillinen. Mutta miksi Jumala ei voisi valita tai siunata ihmistä, joka on kehitysvammainen? Jumala on valinnut ihmisiä, joilla on fyysinen sairaus, ja he ovat voineet olla suurena siunauksena omalla paikallaan. Samoin on niitä, joilla on psyykkisiä ongelmia, ja jotka ovat olleet Jumalan valittuja, ja jotka ovat olleet siunauksena monille.

Tällaisia pohdintoja mm. jäi mieleen viime viikolla olleesta seminaarista. Loppuun kuva Sidmouthista, jossa vietimme aikaa rannalla ja meressa kahlaillen, kun aurinko paistoi ihmeellisen lämpimästi.



tiistai 24. huhtikuuta 2018

Hengellinen (väki)valta

Osallistuin lauantaina seminaariin, jossa aiheena oli hengellinen väkivalta. Seminaari oli mielenkiintoinen, ja aihe on erittäin tärkeä. On nimittäin monia, jotka ovat tulleet haavoitetuksi seurakunnassa tai muussa hengellisessä yhteisössä, paikassa, jonka tulisi enemmänkin hoitaa kuin haavoittaa. Luennoitsija sanoikin karusti, että seurakunta on ainoa armeja, joka ampuu omat haavoittuneensa. Ihmiset, jotka ovat jollain tavalla haavoittuneita, ovat joutuneet kokemaan, että heitä taakoitetaan lisää seurakunnan tai seurakuntalaisten taholta. 

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni eilen illalla, joten ajattelin kirjoittaa niitä tänne blogiin. :) (Seminaarissa käsiteltiin myös monia muita teemaan liittyviä asioita, mutta tässä siis seminaarin herättämiä ajatuksia.)

Valta ja vallankäyttö on haastava aihe hengellisessä yhteisössä, miksei toki muutenkin. Nöyryys on tärkeä kristillinen hyve, ja välillä se näyttäytyy enemmänkin nöyristelynä, mikä ilmenee lauseina "eihän minulla ole valtaa", "en halua valtaa" jne. (Vaikka voi olla, että tämä ei ole lainkaan totta, ja henkilö on hyvinkin vallanhaluinen.)

Valta ja vallankäyttö on kuitenkin luonnollinen osa ihmisyhteisöä. On kyseessä sitten työporukka, seurakunta, perhe tai ystäväporukka, sosiaalisessa kanssakäymisessä on aina joku, joka käyttää valtaa. Se voi olla muodollista, kuten esimiehellä on alaisiinsa, tai epämuodollista, jolloin ryhmässä ei ole virallisesti nimettyä johtajaa, mutta joku kuitenkin ottaa johtajan paikan.

Koska seurakunta koostuu ihmisistä, valtaa käytetään myös siellä. Ja kun valtaa käytetään, sitä käytetään joskus myös väärin, tahallisesti tai tahattomasti. Tahallinen vallan väärinkäyttö on manipulointia, ja seurakunnassa siihen usein liittyy Jumalan nimissä puhuminen, eli ihminen tuo omat mielipiteensä esiin väittäen niitä Jumalan tahdoksi. Tämä voi tapahtua julkisesti saarnojen tai profetioiden ja ilmestysten kautta, mutta sitä voi tapahtua myös yksityisissä keskusteluissa, tai pienemmässä piirissä. Tämä on vaarallista, sillä ensinnäkin kuulijat saavat väärän kuvan Jumalasta, ja toiseksi, henkilöä, joka sanoo puhuvansa Jumalan nimissä on vaikea arvostella tai hänen kanssaan ei voi olla eri mieltä, sillä silloinhan olisi eri mieltä itse Jumalan kanssa. Voikin sanoa, että jos hengellisessä yhteisössä ei saa arvostella, ajatella kriittisesti tai olla eri mieltä, silloin on kyseessä hengellinen väkivalta.

Jokaisella, joka on jossain tilanteessa johtajan asemassa, on vaikutusvaltaa. Onkin tärkeää tiedostaa, millainen vaikutus meillä on ympäristöömme. Muistan, kun joskus solujohtajakoulutuksessa puhuttiin aiheesta. Minun mielestäni se kuulosti kamalalta, että minulla solujohtajana on vaikutusvaltaa. :) Mutta totta kai, jokainen meistä vaikuttaa omaan ympäristöönsä, varsinkin, jos ihminen on nimetty johtajaksi. Se, miksi vaikutusvalta kuulosti minusta pahalta, oli se, että enhän minä ole varma, onko se, mitä sanon tai teen, tai millainen olen, oikein. Miten minä voisin olla esimerkkinä? Onkin hyvä olla tietoinen, että on olemassa ns. mustia pisteitä, alueita, joita en itse havaitse, mutta jotka vaikuttavat taustalla kaikkeen mahdolliseen. Esim. jos jollakin on vääristynyt kuva Jumalasta, se vaikuttaa siihen, miten hän lukee ja tulkitsee Raamattua. Jos ei lainkaan tiedosta, että mustia pisteitä on olemassa, voi tämä ihminen välittää vääristymän eteenpäin niille, jotka hänen elämäänsä seuraavat.

Tämä psalmin jae kolahti joskus, ja se liittyy tähän aiheeseen siten, että haluan itse olla tietoinen siitä, että minullakin on niitä mustia pisteitä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka näen asiat. Haluaisin, että ihmiset, jotka seuraavat elämääni, voisivat nähdä edes jotain siitä, millainen Jumala oikeasti on, ja että ne vääristymät, joita omassa mielessäni on, eivät estäisi sitä, etten voisi opastaa ihmisiä oikean Jumalan luokse.

Ps. 69:6, kuva on otettu Gloucesterissa Englannissa 2014

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Järki, tunteet ja usko

Nämä pohdinnat saivat alkunsa, kun katselin videon otsikon aiheeseen liittyen. Usein kuulee ajatuksen, että usko ei perustu tunteisiin, tai joskus jopa niin, että tuntet eivät liity uskoon lainkaan. Sillä tietysti tarkoitetaan (ilmeisesti) sitä, että uskon totuudet pysyvät samoina, tunteista riippumatta. 

Totta kai, tunteet voivat vaihdella monista eri syistä, esimerkiksi vireystila vaikuttaa tunnemaailmaan. Joskus pohdinkin esimerkiksi ylistämisestä, että Jumala on aina ylistyksen arvoinen, vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan. Ajattelisin kuitenkin niin, että samalla, kun on korostettu sitä, että usko ei perustu tunteisiin, on tehty myös hallaa, eikä tunteille ole annettu sijaa lainkaan. Tunteet ovat kuitenkin osa elämää, myös uskon elämää. 

Raamattua lukiessa voi helposti huomata, että tunteet ovat osa elämää. Esimerkiksi psalmeissa on monia kuvauksia kirjoittajan vahvoistakin tunteista. Profeettojen tekstit taas antavat kuvan Jumalasta, jolla on vahvat tunteet: Hän on täynnä rakkautta, Hän osoittaa vihaansa, Hän on mustasukkainen ja niin edelleen. Raamatun mukaan Jumala ei siis ole sellainen stoalainen järkiolento, tai persoonaton voima, vaan tunteva ja elävä Jumala. 

Tässä muutamia esimerkkejä: 
Jes. 61:8: "Minä rakastan oikeutta ja vihaan riistoa ja vääryyyttä"
Jes. 62:4: "Ei sinun nimesi enää ole Hylätty, eikä maasi nimi Hedelmätön, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni, sillä Herra rakastaa sinua, ja ottaa sinun maasi puolisokseen."
Jer. 31:3: "Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi: -- Minä olen aina sinua rakastanut, Israel, siksi vedän sinua luokseni uskollisesti."
Sak. 8:2: "Minä rakastan palavasti Siionia ja pidän lujasti oman kaupunkini puolta."
Jes. 13:9: "Herran päivä tulee ankarana, täynä raivoa ja hehkuvaa vihaa, se muuttaa maan autioksi ja hävittää sen syntiset asukkaat."
Jes. 13:13: "Sen tähden taivaat järisevät ja maa järkkyy sijoiltaan Herran Sebaotin suuttumuksen vuoksi hänen vihansa päivänä."
Jes. 48:9: "Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen. Jotta minua yhä ylistettäisiin, minä hillitsen vihani enkä tuhoa sinua."
Jes 5:7: Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi."
Sef. 3:17: "Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän riemuitsee sinusta."
Jes. 50:3 "Minä puen taivaan mustiin, suruvaatteeseen, säkkikankaaseen minä sen verhoan."
Jer. 8:21: "Kansani, oma tyttäreni, on murtunut, se isku on murtanut minutkin. Minä pukeudun suruvaatteeseen, toivottomuus on vallannut mieleni."
Jes. 42:10: "Minä olen murheellinen, kun minun täytyi antaa tuhon kohdata teitä."

Lisäksi mm. Hoosean kirjassa käytetään voimakasta kieltä: Jumala vertaa itseään aviomiheen, jonka vaimo (Juudan kansa) on pettänyt puolisoaan vieraiden jumalien kanssa. Samoin Jeremian ja Hesekielin kirjassa vieraita kansoja ja jumalia verrataan Juudan kansan rakastajiksi (esimerkiksi jakeissa Jer. 3:1-2, 4:30, ja Heseklielin kirjan luvuissa 16 ja 23)

Nämä muutamat esimerkit antavat kuvan siitä, että Raamatun ilmoittamalla Jumalalla on voimakkaat tunteet. Myös Jumalan lain, ja siten myös kristillisen elämän, keskiössä on käsky rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. 

Kuvassa on viime kesän ruusu :) 

Siksi ajattelisin, että tunteilla tulisi olla sijansa myös uskon elämässä, ja jopa seurakunnan elämässä. Tiedän, että ihmiset ovat hyvinkin erilaisia siinä, miten ilmaisevat tunteitaan. Toiset ilmaisevat niitä mielellään välittömästi ja kaikkien nähden, ja toiset, kuten minä :), ilmaisevat niitä mieluummin pienemmässä piirissä. Mutta jos kerran Jumala on syvästi tunteva, silloin hän myös ymmärtää meidän ihmisten tunnemaailmaa, ilojamme, kipujamme, surujamme jne. Hän myös ymmärtää myös kaipauksen saada kokea usko myös tunteiden kautta, tai kaipauksen saada ilmaista tunteitaan. 

Lopuksi video, joka ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen (paitsi että siten, että teksti on psalmeista), mutta tämä laulu on soinut mulla päässä: 


lauantai 3. helmikuuta 2018

Aktiivisuutta ja tehokkuutta - vai sittenkin armoa?

Luin Ylen sivuilla olevan Asta Lepän kolumnin, jonka aiheena oli se, että nyky-yhteiskunnassamme on vallalla ajatus, että kaikkien pitää olla aktiivisia. Tässä linkki tekstiin: https://yle.fi/uutiset/3-10049420

Leppä kirjoittaa: "Aktiivisuuden ihannointi näkyy tätä nykyä kaikkialla. Puhutaan yhdistysaktiiveista ja seura-aktiiveista, aktiiviurheilijoista ja kansalaisaktiiveista. Koulussa tulisi olla tunnilla aktiivinen, äideiltä vaaditaan aktiivisuutta synnytyksessä ja pariskunnilla pitäisi olla aktiivinen seksielämä. Vanhuksille järjestetään aktivoivaa päivätoimintaa ja matkatoimistot markkinoivat aktiivilomia." Vähän myöhemmin hän jatkaa: "Lopulta ei ole väliä edes sillä, mitä aktiivisuus pitää sisällään. Tärkeinä on, että puuhaa pää punaisena jotakin ja on kaiken aikaa matkalla jonnekin."

Kolumnissa oli monia hyviä ajatuksia ja huomioita nyky-yhteiskunnasta. Keskustelimme tällä viikolla solussa seurakunnasta, ja jotenkin ajattelen, että noita kolumnissa mainittuja piirteitä löytyy myös seurakunnan toiminnasta. Puhutaanhan myös seurakunnan aktiivijäsenistä, eli niistä, jotka ovat säännöllisesti mukana seurakunnan toiminnassa.

Mietinkin, onko aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimus myös osa seurakuntakulttuuriamme. Toki, uskon, että meidät on kutsuttu palvelemaan omalla paikallamme ja omilla lahjoillamme, ja ideaalitilanne onkin, että jokainen voisi löytää omat lahjansa ja oman paikkansa palvella. Se on tärkeää paitsi seurakunnan toiminnan kannalta, myös henkilökohtaissa elämässä, ja yksilön hengellisen kasvun kannalta.

Kuitenkaan tämä ideaali ei aina toteudu käytännössä. On niitä ihmisiä, joiden kipeä rukousaihe on, että se oma paikka palvella voisi löytyä, ja sitten on niitä, jotka uupuvat, kun tekemistä on niin paljon. Sitten on niitä, jotka mittaavat omaa arvoaan sillä, kuinka paljon tekee ja saa aikaan. Ja monet ehkä kuvittelevat, että Jumala ajattelee myös niin. Kuitenkin, Hänen armonsa riittää, ja Hänellä on aikaa. Hän ei vaadi meitä olemaan tehokkaita ja aktiivsia, vaan Hän tarjoaa meille armoaan ja apuaan, jota saamme otta hyvillä mielin vastaan.


torstai 11. tammikuuta 2018

Seurakunta - toipuvien tekopyhien yhteisö

Löysin somen syövereistä puhuttelevan videon, jossa vastattiin kysymykseen, onko seurakunta täynnä tekopyhiä. Videon voi kasoa täältä. Se on englanninkielinen, mutta seuraavassa selitän suomeksi mitä videolla suunnilleen sanotaan.

Jeesus arvosteli ankarasti tekopyhiä, ja käytti heistä kreikan sanaa hypokrites, joka yleensä viittaa näyttelijöihin, jotka antiikin aikana käyttivät esityksissä naamiota. Matteuksen evankeliumin jakeissa 23:27-28 Jeesus kohdistaa sanansa uskonnollisen elämän eliittiin, eli ihmisiin, jotka sen ajan standardien mukaan elivät hyvää ja Jumalan mielen mukaista elämää, ainakin ulkonaisesti. Jeesuksen kritiikki kohdistuukin siihen, että he näyttävät ulkonaisesti hyvältä, mutta kantavat sisällään kuolemaa. 

Toisaalta mehän kaikki olemme jossain määrin teeskentelijöitä: kukaan meistä ei halua, että koko elämämme, kaikki tekomme, sanamme, ja ajatuksemme julkistettaisiin. Vaikka elämässämme on paljon asioita, joita varmasti mielellämme esittelemme muille, kaikilla meillä taitaa olla "luurankoja kaapissa", ja olemmekin hyviä peittämään epäonnistumisemme ja heikkoutemme. Haluamme laittaa nämä ikävät asiat kellariin, ja lukita oven. Kuitenkin, meillä kaikilla on kaipaus siihen, että voisimme jollekin antaa sen kellarin avaimen, ja näyttää, mitä kaikkea sieltä syövereistä löytyy, ja kokea hyväksyntää, kaikesta huolimatta.

Kysymys kuuluukin, onko siis olemassa joku, jolle sen avaimen voisi antaa, ja joka, nähtyään kaiken sen pahan, rakastaisi siitä huolimatta. Jeesus on nähnyt naamariemme taakse, ja silti hän rakastaa ja armahtaa meitä. Hän kuoli, ja nousi ylös, jotta voisimme heittää naamarit nurkkaan. Videolla sanotaankin, kuinka me usein käytämme elämämme siihen, että näyttäisimme hyvältä tuomioistuimen edessä. Jeesus taas kuoli, ja nousi kuolleista, jotta voisimme näyttää pahalta rakkauden läsnäolossa. 

Vastauksena kysymykseen tekopyhyydestä voidaan sanoa, että seurakunta ei itseasiassa ole täynnä tekopyhiä, vaan se on täynnä syntisiä, jotka ovat toipumassa tekopyhyydestä. (Ja joukkoon mahtuu aina lisää.) Rakkauden läsnäolossa ei tarvitse näytellä, eikä tarvitse näyttää hyvältä. Seurakunnalla on mahtava mahdollisuus olla yhteisö, joka vastustaa tekopyhyyttä, evankeliumin sanoman avulla. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että tämä eheytymisprosessi on vielä kesken, vielä on paljon opittavaa Jumalan armosta. :)

1. Joh. 1:9. Kuva on otettu Gloucesterissa, Englannissa

lauantai 30. joulukuuta 2017

Eksegetiikan periaatteita, osa 2

Tämä teksti on ikään kuin jatkoa edelliseen postaukseen. :) 

Viimeksi kirjoitin, kuinka Raamatun tulkinnassa on tärkeää, että tekstiä luetaan tai ainakin pyritään lukemaan, sen alkuperäisessä kontekstissa. (Konteksti = tekstiyhteys, historiallinen ja kulttuurinen yhteys) 

Toinen tärkeä asia Raamatun tulkinnassa on selvittää, kenelle teksti on alunperin kirjoitettu. Raamatun tekstit eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan kirjoittajilla oli mielessään yleisö, kenelle teksti kirjoitettiin. Tämä vaikutti siihen, mitä ja miten kirjoittaja tekstiinsä laittoi. Edellisessä postauksessa mainitsin, kuinka Paavalin kirjeet on alunperin kirjoitettu vastauksena seurakunnan tilanteisiin ja erilaisiin haasteisiin. Näinpä Paavalilla oli kirjeissään oma agendansa. Hän kirjoittikin nimenomaan kirjeitä, ollen vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa, eikä esimerkiksi esseetä aiheesta "Pyhän Hengen toiminta seurakunnassa", jossa olisi esitellyt kokonaiskäsityksensä armolahjoista. Hän pyrki vastaamaan seurakunnan tilanteeseen. Alkuperäisen yleisön tilanne vaikutti siis sana- ja aihevalintoihin kirjeissä.

Myös muut kirjoittajat valitsivat sen, mitä tuovat tekstissään esiin sen mukaan, kenelle teksti oli suunnattu. Esimerkkinä tästä ovat synoptiset evankeliumit, Matteus, Markus ja Luukas. (Syn + opto = katsoa yhdessä). Nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan Markus kirjoitti evankeliuminsa ensin, minkä jälkeen Matteus ja Luukas kirjoittivat omansa, käyttäen lähes kaiken Markuksen materiaalin omissa teksteissään. Sen lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on yhteistä materiaalia, jota ei ole Markuksella. Tästä on päätelty, että heillä on ollut yhteinen lähde, jota yleensä kutsutaan Q-lähteeksi. (Q tulee saksan sanasta quelle = lähde.) Lisäksi sekä Matteuksella että Luukkaalla on materiaalia, jota ei ole muilla evankelistoilla. Esimerkiksi Luukkaalla on tuttu jouluevankeliumi, jossa mainitaan paimenet ja enkelit, kun taas Matteus mainitsee itämaan tietäjät ja lastenmurhat Betlehemissä

Proseminaarin tutkielmassa vertailin Matteuksen ja Markuksen kertomusta Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta, jolla oli sairas tytär. Kertomukset poikkeavat toisistaan, koska Matteuksella (15:21-28) ja Markuksella (7:24-30) oli erilainen yleisö. Matteus kirjoittaa juutalaistaustaisille ihmisille, ja hän käyttää kertomuksessaan VT:sta tuttuja sanoja, kuten 'kanaanilainen'. Hän myös viittaa jakeessa 24 Jeremian jakeeseen 50:6, jossa israelilaiset ovat kadonneita lampaita. Markus taas kutsuu evankeliumissaan naista Syyrian foinikialaiseksi (7:26), eikä muutenkaan viittaa VT:iin. 

Matteuksen ja Markuksen kertomukset eroavat toisistaan myös teologisesti. Markuksen lempisana on 'heti' (joka on 1938 -käännöksessä yleensä käännetty sanalla 'kohta'), ja näin tämäkin kertomus on nopeatempoinen. Matteus taas käyttää tässä kaksi kertaa imperfektiä. "Alaviiteenä" selitys, että kreikassa on kaksi mennen ajan muotoa, aoristi ja imperfekti. Näistä aoristi on tyypillisempi UT:n teksteissä. Yksi ero näiden muotojen välillä on se, että imperfekti yleensä kuvaa pitkäkestoisempaa toimintaa kuin aoristi. Matteus käyttää tätä muotoa jakeessa 22, jossa nainen huutaa apua, ja toisen kerran jakeessa 23, kun opetuslapset pyytävät Jeesusta auttamaan naista. Näin Matteus kirjoittaa, että nainen pyysi apua monta kertaa. Tämä pidentää kertomuksen kestoa ja näin korostaa pakanataustaisen naisen sinnikkyyttä ja uskoa. 

Tässä pieni esimerkki siitä, kuinka Raamatun kirjoittajat kirjoittivat tekstinsä harkiten tietylle yleisölle opetukseksi, rohkaisuksi jne. Onkin hyvä pitää mielessä Raamattua lukiessa, että tekstin vastaanottajat vaikuttivat osaltaan siihen, mitä ja miten kirjoittajat kirjoittivat, millaisia sanavalintoja he tekivät ja niin edelleen. :) 

Lopuksi toivotan kaikille onnellista ja siunattua uutta vuotta 2018 tämän kuvan myötä. (Tekstin löysin jostain, kuva on otettu Gloucesterista joulukuussa.) Suomeksi teksti menee suunnilleen niin, että "Sinun ei tarvitse pelätä tuntematonta. Se on tuntematon vain sinulle Jumala tietää, missä olet, ja Hän myös tietää jokaisen askeleen, jonka Hän pyytää sinua ottamaan."





tiistai 19. joulukuuta 2017

Eksegetiikan periaatteita

Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jonkin aikaa. Olette varmaan kuulleet sanonnan "Raamatulla voi perustella ihan mitä vain". Monethan lukevat Raamattua sieltä täältä, ja tekevät sen pohjalta leikkaa-liimaa tyyppistä teologiaa. Olen kuullut myös saarnoja tai raamattutunteja, jotka ovat lähinnä kokoelma raamatunpaikkoja, (jotka on koottu yhteen esim. IRT:a hyväksi käyttäen), ja jotka eivät itse asiassa liity toisiinsa. Puhujalla voi olla mielessään ajatus, johon hän hakee perusteluja Raamatusta. Tämä lukutapa ei kuitenkaan tee oikeutta tekstille. Eksegetiikassa tutkitaankin Raamattua sen omassa teksti-, historia- ja kulttuuri-kontekstissaan. 

Raamatun kirjat ovat syntyneet eri historiallisissa tilanteissa. Samoin ne edustavat eri kirjallisuuden lajeja ja tyylejä. Tämä vaikuttaa siihen, miten tekstejä luetaan. (Esimerkiksi runotekstejä tulisi lukea niin kuin runoja luetaan jne.) Itse olen opiskelujen varrella saanut paljon ahaa-elämyksiä Raamatun äärellä, kun olen tutustunut tekstin historialliseen taustan, kieleen ja kulttuuriin. 

Yhden tällaisen helmen löysin, kun tein graduani voi -huudoista. Törmäsin artikkeliin, joka liittyi Vuorisaarnaan. (Jos jotakuta kiinnostaa, kyseessä on K. C. Hansonin artikkeli How Honorable! How Shameful! A Cultural Analysis of Matthew's Makarisms and Reproaches.) Olen aina ihmetellyt Vuorisaarnaa lukiessa, kun Jeesus kehottaa luvussa Matt. 6 kuulijoitaan harjoittamaan uskoaan salassa eikä julkisesti, että eihän kukaan seiso kadunkulmissa rukoilemassa. Suomalaisessa kulttuurissa usko / uskonto on vahvasti henkilökohtainen asia. Lähi-idässä ja Aasiassa sen sijaan on vallalla vahvasti kunnia-häpeä -kulttuuri, ja uskontoa tuleekin harjoittaa kaikkien nähden. Kun Jeesus piti saarnansa, hänen kuulijakuntansa eli tällaisessa kulttuurissa. Niinpä Jeesuksen kehotus rukoilla, paastota tai antaa almuja salassa oli paljon radikaalimpi sanoma kuin miltä se suomalaisesta kulttuurista käsin kuulostaa: näin toimivien uskonnollinen ja sosiaalinen asema siinä yhteiskunnassa suorastaan romahti. 

Historiallisella ja kultturisella kontekstilla on suuri merkitys Raamattua lukiessa, sillä Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala on sellainen joka toimii historiassa. Sivuhuomautuksena, itse koen tämän lohdullisena: se, että Raamatusta voimme lukea, kuinka Jumala puuttuu historian kulkuun, pelastaa kansansa jne. osoittaa, että Jumala voi puuttua myös minun elämääni. Jumala ei siis ole vain joku korkeampi voima, vaan Hän todella vaikuttaa. Suurin esimerkki siitä on Hänen Poikansa, joka syntyi ihmiseksi, mitä kohta juhlimme. 



Tämä historiallisuus asettaa kuitenkin haasteita Raamatun tulkinnalle. Esimerkiksi UT:ssa Paavali kirjoitti tietylle seurakunnalle, tietyssä tilanteessa. Usein Paavali taisteli harhaoppeja vastaan tai vastasi seurakunnan ongelmiin. Kollegani Gerson Mgaya teki väitöskirjansa armolahjoista, ja hän tutki tuttuja armolahjalukuja 1. Kor. 12-14. Korinttilaisilla oli ongelmia armolahjojen käytössä, ja nämä luvut toimivat vastauksena näihin ongelmiin. Luvuissa korostuu kielilläpuhuminen ja profetia, jotka olivat heille ilmeisesti kaikkein ongelmallisimpia. Suuri osa Pyhän Hengen toiminnasta jää kuitenkin näissä luvuissa vähemmälle huomiolle. Tekstiä lukiessa onkin otettava huomioon ne syyt, miksi Paavali kirjoittaa asiasta.

Tämä voi kuulostaa haastavalta, ja onkin totta, että eksegeesi vie aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä asiaan kuin alussa mainittu leikkaa-liimaa -tyyppinen lukutapa tai teologia. Kuitenkin, näin eksegeettinä ajattelen, että tekstiin ja sen taustaan perehtyminen tuottaa siunauksen, ja samalla auttaa ehkäisemään virhetulkintoja ja harhaoppeja. :) 

Vaikka tämä postaus ei nyt varsinaisesti liity jouluun, niin tämän tekstin myötä toivotan kaikille hyvää ja siunattua joulun aikaa! :)