Mustavalkoisesta värien maailmaan

Tässäpä pohdintoja siitä, miten ihminen näkee maailman. Jotkut näkevät maailman mustavalkoisena: asia on joko oikein tai väärin, katki, poikki ja pinoon. Jotkut taas näkevät myös muita sävyjä: asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia kuin pinnalta katsoen voisi olettaa. Ensimmäisen ryhmän ihmiset näkevät usein uhkana nuo toisen ryhmän ihmiset: tilanne, jossa ei olisikaan selkeitä rajoja, ei olisikaan niin helppo nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin, sehän voi olla pelottavaa. Tämä voi johtaa turhiin viholliskuviin: ne, jotka eivät näe kuin mustaa ja valkoista, näkevät vihollisinaan ne, joiden silmissä maailma ei olekaan niin yksinkertainen. 

Ajattelisin, että kysymyksessä on myös näkökulmien ero: mustavalkoiset ihmiset katsovat asioita etäältä ja luulevat tietävänsä kaiken. Kun asiaa tarkastelee lähempää, tulee esiin kaikenlaisia muitakin sävyjä. Monet yksinkertaiset asiat nimittäin muuttuvat monimutkaisiksi, kun niitä katsoo lähempää, kun ne tulevat iholle, omalle kohdalle. Kaukaa on helppo tuomita, lähellä taas näkee paljon syvemmin. Mikko Kuustonen kirjoittaa laulussa Taivas varjele: 

"Paljon puhetta, paljon suuria sanoja. 

Kun ei tiedä on helpointa olla opettaja." 

Video: Mikko Kuustonen: Taivas varjele

Moni tuntee sanonnan Siperia opettaa. Elämä tuo usein mukanaan haasteita ja tilanteita, joissa joutuu miettimään, miten sitä oikeastaan näkee elämän, mikä onkaan tärkeää ja mikä ei olekaan niin ehdottoman olennaista. Tässä prosesissa usein sitä alkaa nähdä uusia sävyjä. Minä kutsuisin sitä armoksi. 

Kun ihminen joutuu kokemaan vaikeita asioita, joko omalla kohdallaan tai läheistensä elämässä, se laittaa polvilleen. Myös se, että joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa ja pahuutensa laittaa nöyrälle paikalle. Kun tällaisessa tilanteessa saa kokea, kuinka Jumalan armo riittää ja peittää kaiken, kuinka kaikesta huolimatta saa olla hyvyyttä täynnä olevan Jumalan käsivarsilla, tuo se elämään sävyjä, joita ei voi muuten nähdä. Kun on itse saanut kokea tällaisen Jumalan armon, sitä voi jakaa myös toisille, myös niille, jotka ennen näyttivät vihollisilta. 

Kohdatkoon Jumalan armo sinua tänään! 

Armo riittää, säv. & san. Petrus Ahonen

Minut löyist kulkeneena harhaan

ja syliisi nostit, veit minut turvaan. 

Sinä saavuit elämääni köyhään

ja kutsuit minut mukaan juhlapöytään. 

Armo riittää. 

Sinä katsoit yksinäisyyteni. 

Adoptoit minutkin perheeseesi. 

Sinä suljit minut rakkauteesi

ja vaihdoit köyhyyteni rikkauteesi. 

Armo riittää. 

Armo riittää. Se ihmetyttää vieläkin.

Armo riittää. Armo riittää kuitenkin. 

Armo riittää. Se maksoi suunnattomasti. 

Armo riittää. Siitä kiittää en voi koskaan tarpeeksi. 

Armo riittää. Se kantaa heikkoudessakin. 

Armo riittää. Armo riittää silloinkin. 

Armo riittää. Se murtaa vastustukseni. 

Armo riittää. Armo riittää luomaan kaiken uudeksi. 

Isä kutsuu sinuakin luokseen kotiin palaamaan.

Isä kutsuu sinuakin luokseen ja juoksee halaamaan. 

Isä nostaa sinutkin jälleen ja pelon karkottaa.

Isä nostaa sinutkin ja kyyneleet kuivaa

eikä hylkää milloinkaan.

Video: Petrus Ahonen: Armo riittää

Muinaisille teille?

Muinaisille teille?

- Pohdintoja Petri Mäkilän pääkirjoituksen pohjalta

Maailma ympärillämme on suuressa muutoksessa. Seurakunta kohtaa ulkoapäin tulevia paineita, sillä kulttuuri, joka ympäröi meitä sekä se kulttuuri, joka vallitsee seurakunnan sisällä, erkanevat toisistaan nopealla tahdilla. Petri Mäkilä kirjoittaa pääkirjoituksessaan (RV 001/2020), että seurakunnan ei tulisi turvata temppuihin, muualta tuotuihin malleihin tai metodeihin, vaan palata takaisin juurilleen, rukoukseen, Sanan ääreen, Jumalan kohtaamiseen Pyhän Hengen kautta. 

Jokainen kristitty on varmaan samaa mieltä, että tarvitsee enemmän Pyhää Henkeä, rukousta ja Jumalan Sanan lukemista ja tutkimista seurakunnan keskellä. Mäkilä ei kuitenkaan kirjoituksessaan anna konkreettisia työkaluja, miten tämän pitäisi tapahtua. Samoin, hän ei kerro, mitä nämä temput, vieraat mallit ja metodit hänen mielestään ovat. Tästä johtuen jokainen lukija varmasti tulkitsee eri tavoin, mitä ne voisivat olla. 

Uskomme, että kun ihminen tulee uskoon, Jumala antaa hänen sydämeensä Pyhän Hengen, joka alkaa toimia hänen elämässään. Pyhän Hengen vaikutusta ja sen tärkeyttä ei voi kukaan kiistää. Ensinnäkin, Pyhä Henki vaikuttaa meissä halua tehdä Jumalan tahto omassa elämässämme, toiseksi Henki muistuttaa meitä siitä, mitä Jeesus on opettanut ja kolmanneksi, Henki varustaa meitä palvelemaan Jumalaa omalla paikallamme. Ilman Pyhää Henkeä meidän on aivan turha toimia. Me emme voi käskeä tai pakottaa Pyhää Henkeä toimimaan tietyllä tavalla, miten ja milloin me haluaisimme, mutta voimme aina antaa hänelle tilaa toimia omassa elämässämme ja seurakunnan keskellä. 

Rukous on uskovan elämässä ehdottaman tärkeää, kuten Mäkilä tekstissään kirjoittaa. Mutta Mäkilä ei kuitenkaan kerro, miten meidän tulisi rukoilla. Mitkä ovat niitä tapoja rukoilla, jotka saavat esim. nuoremman sukupolven innostumaan aiheesta? Tavat voivat olla erilaisia eri ihmisten ja sukupolvien välillä, mutta rukouksen merkitys ja teho on silti ihan sama, onhan meillä sama Jumala, joka meidän rukouksemme kuulee ja vastaa niihin. Muistan, kun olin vuosia sitten Jämijärvellä srk-harjoittelussa ja siellä järjestettiin rukous- ja paastopäivät ja täytyy sanoa, että se oli aivan kauheaa. (Olin nuorin osallistuja.) Voikin olla, että pitkät polvirukoukset eivät ole nykypäivän ihmiselle kovinkaan innostavia, mutta kuitenkin monet kokevat, kuinka Pyhä Henki koskettaa heitä esimerkiksi ylistyksen ja rukouksen keskellä, tai vaikkapa solussa tai pienryhmässä rukoillessa. 

Entä sitten Jumalan Sanan tutkiminen ja lukeminen, mitä siitä tulisi ajatella? Kukaan ei varmaan kiistä, etteikö se olisi tärkeää. Jälleen kysyn, miten tämän tulisi tapahtua. Historian saatossa on seurakunnissa pidetty paljon raamattutunteja tai raamattuviikkoja. Nykyisen kiireisen ihmisen elämässä voi olla haastavaa erottaa vaikkapa kokonaista viikonloppua ja tulla seurakunnan keskelle kuuntelemaan Raamatun opetusta. En kuitenkaan usko, etteivät ihmiset haluaisi saada opetusta. Tässäkin opetus voisi tapahtua solussa tai pienryhmässä, jossa solun jäsenet eivät ole vain Sanan kuulijoina, vaan myös aktiivisesti itse pohtivat ja soveltavat Raamatun opetusta omaan elämäänsä. 

Seurakunnissa on varmasti tehty myös virheitä, on yritetty toimintamalleja, jotka eivät ole toimineetkaan sillä tavalla kuin oli tarkoitus. Kuitenkin, uusia (tai vanhoja) toimintatapoja ei kannata asettaa vastakkain Pyhän Hengen toiminnan, Raamatun lukemisen ja rukouksen kanssa. Pyhä Henki antakoon viisautta seurakunnalle ja seurakuntalaisille, miten toimia tämän pimeän ajan keskellä!