Minulla on oikeus - vai onko?

 Nämä ajatukset lähtivät lentoon Roomalaiskirjeen pohjalta. Elämme individualististessa (yksilökeskeisessä) yhteiskunnassa, jossa olemme hyvin tietoisia siitä, että meillä on monenlaisia oikeuksia. (Mikä on totta, täällä Suomessa meillä on vapauksia ja oikeuksia yllin kyllin.) 

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä (luku 14) tilanteesta, jossa uskovien tulisi rajoittaa omia oikeuksiaan. Tämä liittyy tilanteeseen, jossa osa seurakuntalaisista koki, että heidän tulee noudattaa Mooseksen lain säädöksiä, syödä kasviksia eikä lihaa, toiset taas kokivat, että he ovat vapaita laista ja voivat syödä ihan mitä haluavat. Paavali kirjoittaa kuitenkin Room. 14:7-8: 

Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kuole itsään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. 

Jakeessa 13 Paavali jatkaa: 

Älkäämme siis enää tuomitko toisiamme. Katsokaa sen sijaan, ettette saata veljeänne kompastumaan ja kaatumaan. 

Paavali ohjeistaakin Rooman seurakuntaa toimimaan toinen toisensa parhaaksi, ei omista oikeuksista tai mieltymyksistä tiukasti kiinni pitäen, vaikka siihen seurakuntalaisilla olisi täysi oikeus. Samankaltaisia ohjeita annetaan myös Korintin seurakunnalle, tilanteessa, jossa kysymyksenä oli epäjumalille uhrattu liha, luvuissa 1. Kor. 8 ja 10. 

Osa Korintin seurakuntalaisista ei halunnut syödä lihaa, koska se oli uhrattu epäjumalille, osa taas ei nähnyt tätä ongelmallisena. Luvussa 8 Paavali kirjoittaa, kuinka ei ole olemassa epäjumalia, sillä on vain yksi Jumala ja siksi meillä on vapaus syödä, "mitä lihakaupasta löytyy". Jakeessa 1. Kor. 8:9 hän kuitenkin kirjoittaa: 

Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. 

Luvun lopussa Paavali kirjoittaakin, että hän ei itse halua olla loukkaukseksi kenellekään ja siksi hän on päättänyt olla syömättä lainkaan lihaa. Luvussa 10 Paavali jatkaa samasta teemasta,  jaksossa (jakeet 23-33), joka on otsikoitu "Oma vapaus ja toisen paras". Jakeissa 23-24 hän kirjoittaa: 

"Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on luvallista" -- mutta kaikki ei ole rakentavaa. Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta. 

Tämän yksilökeskeisen kulttuurin keskellä tämä periaate toisen huomioon ottamisesta tuntuu välillä jäävän omien oikeuksen peräämisen jalkoihin. 

Toinen Roomalaiskirjeestä noussut ajatus, joka liittyy osittain tähän teemaan, löytyy luvusta Room. 13, jossa Paavali kirjoittaa esivallan kunnioittamisesta, tässä jakeet Room. 13:1-5: 

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta.

On tilanteita, joissa kansalaistottelemattomuus on aiheellista, esimerkkinä Apt. 4, jossa Pietari ja Johannes kieltäytyivät tottelemasta esivaltaa ja julistivat evankeliumia rohkeasti. Näin tapahtuu edelleen monissa maissa, joissa viranomaiset haluavat estää evankeliumin julistamisen. Pitää kuitenkin huomata, että kun Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen, kristityt joutuivat kokemaan vainoa ja painostusta viranomaisten ja esivallan taholta ja silti Paavali kirjoitti edellä mainitut jakeet. 

Alamaisuuteen sisältyy se, että luovutaan joistain oikeuksista, yhteiseksi hyväksi, ja kristityllä motiivina toimii rakkaus lähimmäistä kohtaan. Paavali kirjoittaa vielä jakeissa Room. 13:8-10: 

Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. Käskyt "Älä tee aviorikosta", "Älä tapa", "Älä varasta", "Älä himoitse", samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain. 

Rakkauden kaksoiskäsky on suurin käsky laissa, käsky, jonka Jeesus antoi, kun hän oli viimeisellä aterialla opetuslasten kanssa, Joh. 13:34-35: 

 "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."

Kysymys kuuluukin, miten tämä Jeesuksen käskyn toteuttaminen näkyy omissa asenteissani ja käytöksessäni? Onko oikeuksia, joista minun pitää luopua, jotta voisin osoittaa rakkautta veljeäni tai sisartani kohtaan? Haluanko valita rakastaa lähimmäistäni vai haluanko valita pitää tiukasti kiinni omista oikeuksistani?

Karismaattisuus, menestystelogia ja kärsimys

 Kirjassa Hiljaisiin hetkiin, jonka ajatukset on koonnut D. L. Moody,  on seuraava ajatus: 

Jumalan läsänäolo koettelemuksissa on paljon parempi kuin säästyminen koettelemuksilta. Hänen sydämensä myötätunto on parempi kuin hänen kätensä voima.

Raamatun teksteissä puhutaankin paljon siitä, kuinka vaikeuksien(kin) keskellä Jumala on läsnä. Tästä esimerkkinä Jes. 43:2: 

Kun kuljet vesien halki, minä olen kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala, eikä liekki sinua polta. 

Näissä jakeista välittyy Jumalan rakkaus ja myötätunto ihmistä kohtaan. 

Onko joskus niin, että etsimme ihmeellisiä kokemuksia, havittelemme kaikin keinoin Jumalan käden voimaa omaan elämäämme, mutta hänen sydämensä laupeus, armo ja myötätunto jää meille vieraaksi? Uskon, että Jumala on Kaikkivaltias, kykenevä tekemään ihmeitä ilman määrää, tätä en halua kiistää. Olisiko kuitenkin parempi niin, että opettelisimme elämään niiden vaikeuksien keskellä, lähellä Jumalaa ja samalla saisimme arjen keskellä kokea hänen hoitavaa rakkauttaan?

Raamatun mukaan kristityn elämään kuuluu kärsimys, vainot ja taistelut. Uuden testamentin tekstien ensimmäsille lukijoille vainot ja kärsimys uskon tähden olivatkin konkreettisia asioita: kristittyjä painostettiin ja vainottiin vaihtelevasti kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Siksi Raamatun teksteissä annetaan ohjeistusta siitä, miten tulisi reagoida vainoon ja kärsimykseen. Tästä esimerkikkinä 1. Piet. 4:12-13: 

Rakkaat ystävät, älkää oudostuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotain outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitten iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. 

Myös Jeesuksen opetuksessa tulee esiin se, että samalla tavalla kuin hän itsekin joutuu vainotuksi, hänen seuraajansakin tulevat kokemaan painostusta ja vainoa. Tästä esimerkkinä Matt. 10, varsinkin jakeet 16-31. Luvussa 10 Jeesus lähettää opetuslapset, "kuin lampaat susien keskelle". 

Toki, Raamatussa puhutaan myös Jumalan antamasta siunauksesta ja menestyksestä, mutta mitä tämä siunaus sitten tarkoittaa? Jumalan antama menestys ei aina välttämättä olekaan aineellista tai näkyvää, vaikka inhimillisesti olisi helppo ajatella, että silloinhan Jumalan nimi saisi suurimman kunnian, kun hänen voimansa ja valtansa tulisi näkyvällä tavalla esiin hänen seuraajiensa elämässä. 

 Psalmeissa mietepsalmeja, joissa puhutaan siitä, kuinka jumalaton menestyy, mutta vanhurskas ei. Kuitenkin osat vaihtuvat, kun seistään Jumalan edessä: jumalattoman loppu on surkea, kun taas vanhurskas saa nauttia Jumalan läsnäolosta. Esimerkkinä psalmi 73. Jakeissa 3-5 sanotaan:

Minä kadehdin jumalattomia, kun näin heidän menestyvän. Heillä ei ole ikinä vaoivoja, he ovat terveitä ja lihavia. He eivät joudu raatamaan kuin muut ihmiset, eikä heitä toisten tavoin kuriteta. 

Psalmin lopussa kirjoittaja kuitenkin tulee toisiin aatoksiin, jakeet 17-28: 

Viimein tulin Jumalan pyhäkköön ja tajusin, miten jumalattomien käy. Sinä johdatat heidät liukkaalle polulle, he putoavat pettävään kuoppaan. Äkkiä he ovat joutuneet tuhoon, heidän loppunsa on kauhea. Herra, kun sinä nouset, he ovat pelkkää tyhää, kuin unikuva, joka herätessä katoaa. Sydämeni oli katkera, sieluuni pisti. Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla, olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi. 

Kuitenkin, minä saan aina olla luonasi, sinä pidät kädestäni kiinni. Sinä johdatat minua tahtosi mukaan, ja viimein sinä nostat minut kunniaan. Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti. Ne, jotka luopuvat sinusta, menehtyvät Sinä tuhoat kaikki, jotka pettävät sinut. Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan. 

Ps. 73:23-24

Psalmin kirjoittajalle onni ja menestys tulee siitä, että hän saa olla Jumalan kanssa. Vaikka kaikki muu pettäisi, Jumala on kallio, jolla hän saa seistä. Jumala pitää kädestä kiinni, ja viimein, lopulta, nostaa kunniaan. 

Näiden pohdintojen johtopäätöksenä sanoisin, että ensinnäkin, Jumala on kykenevä tekemään ihmeitä ilman määrää, sen Raamattu ja henkilökohtaiset kokemukset selkeästi osoittavat. Mutta samalla molemmat, sekä Raamattu että kokemus osoittavat myös sen, että aina Jumala ei toimi niin kuin tahtoisimme, joskus Jumala vastaa 'ei' tai 'odota'. Mutta Jumala ei ole sellainen, joka kylmästi sanoo 'ei käy' ja sulkee oven. Sen sijaan Jumala on kuin rakastava Isä (tai äiti), joka ottaa hellästi lapsensa syliin ja sanoo: 'ei, rakas lapseni, minulla on parempi ajatus, luota minuun.' Näissä tilanteissa, usein pimeyden keskellä, Jumalan myötätunto, laupeus ja armo tulevat konkreettiseksi.