Viime sunnuntaina olimme soluna vastuussa jumiksesta täällä Vammalassa. Oli mahtavaa tehdä sitä yhdessä, kun kaikilla oli oma tehtävänsä. Mulla oli sitten vastuullani saarna. Taisin luvata, että jaan sen täällä blogissakin. :) (Facebookin puolella olen jakanut pohdintojani sway -muodossa.)
Jumiksen aiheena oli valitus.
Nämä pohdinnat lähtivät liikkeelle, kun olin kesäkuun alkupuolella Englannissa eräässä seminaarissa, jossa yhden puheen aihe liittyi valitukseen. Heinäkuussa taas katsoin luennon / opetuksen psalmiin 88 liittyen. Tämä psalmi on valituspsalmi.
Ensimmäinen näistä opetuksista liittyi lähetyskontekstiin: lähetyskentällä voi tulla vastaan ihmisiä, jotka ovat omassa elämässään kokeneet järkyttäviä asioita, kuten sotaa, nälänhätää ja tauteja. Länsimaiden turvallisesta ilmapiiristä tulevana voi olla haastavaa kohdata näitä ihmisiä. Yksi avain heidän kohtaamiseensa löytyy Raamatun teksteistä, valituksesta.
Raamatun teksteissä on paljon valitusta, esim. psalmeista noin 40% on sitä. Tämän lisäksi mm. Jobin kirja sekä profeettojen tekstit sisältävät sitä paljon. Huomautuksena, että valittamista ja napisemista esiintyy meidän(kin) kulttuurissamme paljon, kun ihmiset purkavat pahaa oloaan valittamalla kaikesta mahdollisesta. Nyt puhutaan eri asioista. (Suomen kielessä ei ole oikein vaihtoehtoja käyttää eri sanoja.)
Sana psalmi tarkoittaa ylistystä. Voidaankin kysyä, kuinka valitus liittyy tähän. Osa näistä valituspsalmeista sisältää yksilön valitusta, jossa ihminen tuo Jumalalle kärsimyksensä, tuskansa ja kipunsa. Osa taas on yhteisön valitusta, jossa yhteisö tuo koko yhteisöä koskettavia asioita Jumalalle. Monet näistä psalmeista eivät kuulosta "kristillisiltä", sillä ne sisältävät aika karua tekstiä.
Psalmi 88 on yksilön valitusta, ja sen kirjoittaja on Heman, joka oli pappi ja ylistyksen johtaja. Vanhassa testamentissa papin tehtävä oli toimia välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä, ja tuoda kansan kiitos- ja rukousaiheet Jumalalle.
Psalmissa 88 Heman ilmaisee epätoivoaan ja jopa vihaansa Jumalaa kohtaan. Voisi ajatella, että tällainen teksti kuuluisi enemmänkin jumalattoman suuhun, mutta tekstin kirjoittaja on kuitenkin Jumalan uskollinen palvelija. Psalmin viimeinen sana on 'pimeys'.
Ps. 88
Korahilaisten psalmilaulu. Laulunjohtajalle. Kuorolauluna laulettavaksi. Esrahilaisen Hemanin virsi. Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi. Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen! Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan -- nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä. (sela) Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossani minä itken simäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti. Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa, että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa? Mutta minä huudan sinua, Herra, heti aamulla nousevat rukoukseni eteesi. Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi? Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema on uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut. Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut. Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, ne piirittävät minua joka puolelta. Kaikki ystäväni sinä olet karkottanut, nyt on seuranani vain pimeys.
Hemanilla on pohjaton suru, ja hän jopa kokee hukkuvansa. Kuitenkin, hän on kääntynyt Jumalan puoleen. Tämä tulee ilmi jakeissa 1-2, 9 ja 13. Kirjoittaja siis syyttää Jumalaa ahdingostaan, mutta samalla pyytää häneltä apua.
 |
| Ps. 88:1-2 |
Vaikka valituspsalmit voivat vaikuttaa hämmentäviltä, ovat ne Raamatussa kuitenkin tarkoituksella. Epätoivo voi nimittäin olla ylistystä, sillä se voidaan rukoilla Jumalalle.
Mitä sitten yleensä tehdään epätoivolle ja surulle? Englantilaisessa kulttuurissa suru, epätoivo ja murheet haudataan syvälle sisimpään, juodaan kuppi teetä ja hymyillään, ja kaikki on taas hyvin. Australialaisessa kulttuurissa monet toistelevat, että kaikki on tosi hyvin, mutta sitten he menevät ja ampuvat itsensä. Suomalaisessa kulttuurissa toimitaan varmaan samoilla linjoilla edellisten kanssa: negatiiviset tunteet ja kokemukset pyritään hautaamaan, kuka milläkin keinolla.
Voidaan kysyä, tunnistammeko kristittyinä ja uskovina epätoivon, surun ja kivun, vai hautaammeko ne. Psalmit opettavat meille, mitä tehdä: sanoita ja rukoile tuskasi Jumalalle. Kärsimyksestä tulee ylistystä, kun rukoilemme sen Jumalle. Myös mielenterveydelle on tärkeää osata sanoittaa tuskansa.
Psalmien kirjoittajat myös monesti muistavat Jumalan hyvyyden ja armon, kaikesta huolimatta. Heman kokee olevansa pimeydessä, mutta huutaa silti Jumalan puoleen. Joskus elämässä on tilanteita, joissa on hyvä rukoilla jonkun valituspsalmin sanoin. Jotain on pielessä, jos aina ahdistaa, ja on sellainen tilanne, että täytyy rukoilla valituspsalmin sanoin, tai vaihtoehtoisesti, jos koskaan ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi valittaa Jumalalle.
Psalmeissa käytetään voimakastakin kieltä. Välillä kirjoittaja syyttää suoraan Jumalaa kohtaamistaan onnettomuuksista ja kärsimyksistä. Samoin teksteissä protestoidaan Jumalaa vastaan. Tämä on tunneilmaisua, jota ei tule tulkita kirjaimellisesti, vaan nimenomaan tunteiden kautta.
Kristillinen kirjailija ja ajattelija Philip Yancey on kirjoittanut Jobin kirjaan liittyen:
Yksi Jobin kirjan rohkea sanoma on se, että Jumalalle voi sanoa mitä vain. Voit heittää hänelle surusi, vihasi, katkeruutesi ja pettymyksesi -- hän voi suodattaa sen kaiken. Usein Raamatun hengelliset jättiläiset kamppailivat Jumalan kanssa. He pitivät parempana jatkaa matkaansa ontuen, kuten Jaakob, kuin että olisivat sulkeneet Jumalan pois elämäsään.
Jaakob siis kamppaili Herran enkelin kanssa, eikä halunnut päästää hänestä irti, ennen kuin sai siunauksen (1. Moos. 32). Tuon kamppailun seurauksena hän ontui lopun elämäänsä. Meillä tulisi olla samankaltainen asenne.
Mitä siis teemme näille negatiivisille tunteille? Kun tulemme yhteen, laitammeko seurakuntanaamarin kasvoillemme, ja esitämme, että kaikki on hyvin? Edellä luomme, että Heman rukoili tuskansa Jumalalle. Olen huomannut, että aika usein kriisin tullessa käännytään sisäänpäin tai poispäin. Varsinkin, jos kriisillä on jotain tekemistä hengellisen elämän kanssa, jäädään helposti pois seurakunnan yhteydestä (mikä ei tarkoita, että ihminen kääntäisi selkänsä Jumalalle.) Surullista on, että juuri silloin, kun ihminen kaikkein eniten tarvitsisi apua ja tukea, käännytään helposti pois yhteydestä. Raamatun sankarit toimivat toisin: kriisin tullessa he kääntyivät Jumalan puoleen. Rukoukseni on, että tämä voisi olla totta myös meidän elämässämme ja seurakunnassamme.
Katselin joskus haastatteluohjelmaa, joka liittyi adoptiolapsiin. Siinä haastateltava sanoi, että kun lapsi saa ensimmäisen itkupotkuraivarin, on se shampanja pullon paikka. Lapsella on nimittäin silloin tunne, että nämä ihmiset eivät lähden mihinkään, vaikka mitä tapahtuisi, mikä tarkoittaa sitä, että lapsella on turvallinen tila kokea negatiivisia tunteita.
Samaa voidaan kokea myös suhteessa Jumalaan. Jumala ei hylkää tai kaadu, jos ilmaisemme negatiivisia tunteitamme, kuten epätoivoa, vihaa tai surua. Lauri Thuren kirjoittaa osuvasti kirjassaan Raamatun käyttöohje s. 163
"Moni syvällinen kristitty on kasvanut pitkään synnin ja armon tunnossa edeten hengelliseen aikuisuuteen. Jumalasuhde on jalostunut vuosien varrella, urkujen soinnista ja viisaasta teologiasta osataan nauttia. Kun sitten sairaus iskee kohtuuttoman rajusti, läheinen otetaan pois tai kun perkele väläyttää omassa sisimmässä olevaa pimeyttä, ja kun Jeesus vielä vastaa tylysti, mitä teet? Silloin ei ole hyvä jäädä odottamaan tyynenä eikä ikävöimään. Pitää muuttua lasten kaltaiseksi. Tulee huutaa Jeesukselle päin näköä niin kuin kanaanilainen nainen tai niin kuin Samuel tai Daavid: Sinä olet luvannut auttaa. Jeesus vastaa: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka öin ja päivin huutavat häntä avuksi." (Luuk. 18:7) Niiden, jotka huutavat, on Jumalan valtakunta, ja niiden, jotka ottavat sen vastaan kuin lapsi."
Psalmin 88 kirjoittaja Heman oli pappi, joka summasi kansan rukousaiheet ja ylistyksen, ja toi ne Jumalalle. Hän oli siis esikuva siitä, mitä Jeesus tekee. Vanha testamentti on ikään kuin lyijykynäluonnos, jonka Jeesus täyttää ja värittää Uudessa testamentissa. Jeesus eli ihmisen elämän, ja koki ihmisen tuskat sekä ilot. Hän rukoili kaikki psalmit, sekä ylistyksen että valituksen. Hän on suuri ylimmäinen pappi, joka summaa kärsimyksemme ja rukoilee ne Jumalalle. Edelleen.
Voidaan kysyä, tunnistammeko kristittyinä ja uskovina epätoivon, surun ja kivun, vai hautaammeko ne. Psalmit opettavat meille, mitä tehdä: sanoita ja rukoile tuskasi Jumalalle. Kärsimyksestä tulee ylistystä, kun rukoilemme sen Jumalle. Myös mielenterveydelle on tärkeää osata sanoittaa tuskansa.
Psalmien kirjoittajat myös monesti muistavat Jumalan hyvyyden ja armon, kaikesta huolimatta. Heman kokee olevansa pimeydessä, mutta huutaa silti Jumalan puoleen. Joskus elämässä on tilanteita, joissa on hyvä rukoilla jonkun valituspsalmin sanoin. Jotain on pielessä, jos aina ahdistaa, ja on sellainen tilanne, että täytyy rukoilla valituspsalmin sanoin, tai vaihtoehtoisesti, jos koskaan ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi valittaa Jumalalle.
Psalmeissa käytetään voimakastakin kieltä. Välillä kirjoittaja syyttää suoraan Jumalaa kohtaamistaan onnettomuuksista ja kärsimyksistä. Samoin teksteissä protestoidaan Jumalaa vastaan. Tämä on tunneilmaisua, jota ei tule tulkita kirjaimellisesti, vaan nimenomaan tunteiden kautta.
 |
| Ps. 88:9 |
Kristillinen kirjailija ja ajattelija Philip Yancey on kirjoittanut Jobin kirjaan liittyen:
Yksi Jobin kirjan rohkea sanoma on se, että Jumalalle voi sanoa mitä vain. Voit heittää hänelle surusi, vihasi, katkeruutesi ja pettymyksesi -- hän voi suodattaa sen kaiken. Usein Raamatun hengelliset jättiläiset kamppailivat Jumalan kanssa. He pitivät parempana jatkaa matkaansa ontuen, kuten Jaakob, kuin että olisivat sulkeneet Jumalan pois elämäsään.
Jaakob siis kamppaili Herran enkelin kanssa, eikä halunnut päästää hänestä irti, ennen kuin sai siunauksen (1. Moos. 32). Tuon kamppailun seurauksena hän ontui lopun elämäänsä. Meillä tulisi olla samankaltainen asenne.
Mitä siis teemme näille negatiivisille tunteille? Kun tulemme yhteen, laitammeko seurakuntanaamarin kasvoillemme, ja esitämme, että kaikki on hyvin? Edellä luomme, että Heman rukoili tuskansa Jumalalle. Olen huomannut, että aika usein kriisin tullessa käännytään sisäänpäin tai poispäin. Varsinkin, jos kriisillä on jotain tekemistä hengellisen elämän kanssa, jäädään helposti pois seurakunnan yhteydestä (mikä ei tarkoita, että ihminen kääntäisi selkänsä Jumalalle.) Surullista on, että juuri silloin, kun ihminen kaikkein eniten tarvitsisi apua ja tukea, käännytään helposti pois yhteydestä. Raamatun sankarit toimivat toisin: kriisin tullessa he kääntyivät Jumalan puoleen. Rukoukseni on, että tämä voisi olla totta myös meidän elämässämme ja seurakunnassamme.
Katselin joskus haastatteluohjelmaa, joka liittyi adoptiolapsiin. Siinä haastateltava sanoi, että kun lapsi saa ensimmäisen itkupotkuraivarin, on se shampanja pullon paikka. Lapsella on nimittäin silloin tunne, että nämä ihmiset eivät lähden mihinkään, vaikka mitä tapahtuisi, mikä tarkoittaa sitä, että lapsella on turvallinen tila kokea negatiivisia tunteita.
Samaa voidaan kokea myös suhteessa Jumalaan. Jumala ei hylkää tai kaadu, jos ilmaisemme negatiivisia tunteitamme, kuten epätoivoa, vihaa tai surua. Lauri Thuren kirjoittaa osuvasti kirjassaan Raamatun käyttöohje s. 163
"Moni syvällinen kristitty on kasvanut pitkään synnin ja armon tunnossa edeten hengelliseen aikuisuuteen. Jumalasuhde on jalostunut vuosien varrella, urkujen soinnista ja viisaasta teologiasta osataan nauttia. Kun sitten sairaus iskee kohtuuttoman rajusti, läheinen otetaan pois tai kun perkele väläyttää omassa sisimmässä olevaa pimeyttä, ja kun Jeesus vielä vastaa tylysti, mitä teet? Silloin ei ole hyvä jäädä odottamaan tyynenä eikä ikävöimään. Pitää muuttua lasten kaltaiseksi. Tulee huutaa Jeesukselle päin näköä niin kuin kanaanilainen nainen tai niin kuin Samuel tai Daavid: Sinä olet luvannut auttaa. Jeesus vastaa: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka öin ja päivin huutavat häntä avuksi." (Luuk. 18:7) Niiden, jotka huutavat, on Jumalan valtakunta, ja niiden, jotka ottavat sen vastaan kuin lapsi."
 |
| Luuk. 18:7 |
Psalmin 88 kirjoittaja Heman oli pappi, joka summasi kansan rukousaiheet ja ylistyksen, ja toi ne Jumalalle. Hän oli siis esikuva siitä, mitä Jeesus tekee. Vanha testamentti on ikään kuin lyijykynäluonnos, jonka Jeesus täyttää ja värittää Uudessa testamentissa. Jeesus eli ihmisen elämän, ja koki ihmisen tuskat sekä ilot. Hän rukoili kaikki psalmit, sekä ylistyksen että valituksen. Hän on suuri ylimmäinen pappi, joka summaa kärsimyksemme ja rukoilee ne Jumalalle. Edelleen.
Suurin kipu ihmisen elämässä on usein kokemus siitä, että Jumala on hylännyt hänet. Jeesus taas rukoili ristillä jakeen Ps. 22:2 sanoin: "Jumalani Jumalani, miksi minun hylkäsit". Jumalan Poika siis otti Jumalan hylkäämänä olemisen omalle kohdalleen. Meillä on siis Jumala, joka tietää, miltä tuntuu, kun Jumala on hylännyt.
Teini-ikäisenä yksi lempilauluistani oli Exitin laulu Kultasiivin, joka kertoo juuri siitä, kuinka Jeesus on käynyt läpi kaiken sen pimeyden, mitä meidän ihmisten tiellä mahtuu.
Et jäänyt rauhan kotiin sinä Poika taivaan maan.
Saavuit alas pelkoon sotiin maan kivut kantamaan.
Et pakoon ihmisyyttä juosta tahtonut silloinkaan
kun sokeasti syyttä sinut syöksimme kuolemaan.
Herra, et lentänyt kultasiivin yli kivun ja kuoleman.
Sinä itkit kun viereesi hiivin, siksi sinua rakstan.
Sinä teit mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään:
Sinä rakastit tätä maata, joka sai sinut itkemään.
Eräs ei-kristitty puhuja oli puhunut aiheesta: Mitä tehdä, kun kohtaan kärsivän ihmisen. Yksi sana, mikä ei koskaan auta, on jos lohduttaja sanoo 'ainakin / ainakaan'. Esimerkiksi, jos sanon, että "oikea polveni on kipeä", niin ei se paljon lohduta, jos joku sanoo siihen, että "No ainakin vasen polvesi on terve." Mikä sitten auttaa? Kun lohduttaja sanoo: 'minä myös'. Kun kiipeät kuoppaan yhdessä ahdistuneen ystäväsi kanssa ja sanot: "Niin minäkin", se tuo mukanaan lohdutuksen. Vaikka elämäntilanteet voivat olla erilaisia, voi toisen tunnekokemukseen silti samaistua.
Entä sitten Jumala? Hän tulee luoksemme alas pimeyteen, ja sanoo: "Minä myös". Siksi on mahdollista johdata Jumala juuri silloin kaikkein syvimmällä tasolla, kun koen, että Jumala on hylännyt minut.
Mitä sitten voisi tehdä? Voi rukoilla kärsimyksensä ja epätoivonsa Jumalalle. Aina ei ole sanoja, on vain huokaus. Jumala rukoilee sinussa sen huokauksen kautta. Voi myös käyttää valituspsalmeja apuna rukouksessa, sanoittamaan kipua ja tuskaa. Kun sanoja alkaa löytymään, voi psalmien teksteihin laittaa mukaan omia sanojaan. Voi kirjoittaa, laulaa tai sanoittaa oman psalminsa. Kärsimyksen kokemuksen kautta voi myös kokea yhteyttä Jeesuksen kärsimyksiin, kuten Paavali kirjoittaa (Fil. 3:10).
Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.
 |
| Ps. 22:2 |
Teini-ikäisenä yksi lempilauluistani oli Exitin laulu Kultasiivin, joka kertoo juuri siitä, kuinka Jeesus on käynyt läpi kaiken sen pimeyden, mitä meidän ihmisten tiellä mahtuu.
Et jäänyt rauhan kotiin sinä Poika taivaan maan.
Saavuit alas pelkoon sotiin maan kivut kantamaan.
Et pakoon ihmisyyttä juosta tahtonut silloinkaan
kun sokeasti syyttä sinut syöksimme kuolemaan.
Herra, et lentänyt kultasiivin yli kivun ja kuoleman.
Sinä itkit kun viereesi hiivin, siksi sinua rakstan.
Sinä teit mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään:
Sinä rakastit tätä maata, joka sai sinut itkemään.
Eräs ei-kristitty puhuja oli puhunut aiheesta: Mitä tehdä, kun kohtaan kärsivän ihmisen. Yksi sana, mikä ei koskaan auta, on jos lohduttaja sanoo 'ainakin / ainakaan'. Esimerkiksi, jos sanon, että "oikea polveni on kipeä", niin ei se paljon lohduta, jos joku sanoo siihen, että "No ainakin vasen polvesi on terve." Mikä sitten auttaa? Kun lohduttaja sanoo: 'minä myös'. Kun kiipeät kuoppaan yhdessä ahdistuneen ystäväsi kanssa ja sanot: "Niin minäkin", se tuo mukanaan lohdutuksen. Vaikka elämäntilanteet voivat olla erilaisia, voi toisen tunnekokemukseen silti samaistua.
Entä sitten Jumala? Hän tulee luoksemme alas pimeyteen, ja sanoo: "Minä myös". Siksi on mahdollista johdata Jumala juuri silloin kaikkein syvimmällä tasolla, kun koen, että Jumala on hylännyt minut.
Mitä sitten voisi tehdä? Voi rukoilla kärsimyksensä ja epätoivonsa Jumalalle. Aina ei ole sanoja, on vain huokaus. Jumala rukoilee sinussa sen huokauksen kautta. Voi myös käyttää valituspsalmeja apuna rukouksessa, sanoittamaan kipua ja tuskaa. Kun sanoja alkaa löytymään, voi psalmien teksteihin laittaa mukaan omia sanojaan. Voi kirjoittaa, laulaa tai sanoittaa oman psalminsa. Kärsimyksen kokemuksen kautta voi myös kokea yhteyttä Jeesuksen kärsimyksiin, kuten Paavali kirjoittaa (Fil. 3:10).
Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa.
 |
| Fil. 3:10 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti