Tämä teksti on ikään kuin jatkoa edelliseen postaukseen. :)
Viimeksi kirjoitin, kuinka Raamatun tulkinnassa on tärkeää, että tekstiä luetaan tai ainakin pyritään lukemaan, sen alkuperäisessä kontekstissa. (Konteksti = tekstiyhteys, historiallinen ja kulttuurinen yhteys)
Toinen tärkeä asia Raamatun tulkinnassa on selvittää, kenelle teksti on alunperin kirjoitettu. Raamatun tekstit eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan kirjoittajilla oli mielessään yleisö, kenelle teksti kirjoitettiin. Tämä vaikutti siihen, mitä ja miten kirjoittaja tekstiinsä laittoi. Edellisessä postauksessa mainitsin, kuinka Paavalin kirjeet on alunperin kirjoitettu vastauksena seurakunnan tilanteisiin ja erilaisiin haasteisiin. Näinpä Paavalilla oli kirjeissään oma agendansa. Hän kirjoittikin nimenomaan kirjeitä, ollen vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa, eikä esimerkiksi esseetä aiheesta "Pyhän Hengen toiminta seurakunnassa", jossa olisi esitellyt kokonaiskäsityksensä armolahjoista. Hän pyrki vastaamaan seurakunnan tilanteeseen. Alkuperäisen yleisön tilanne vaikutti siis sana- ja aihevalintoihin kirjeissä.
Myös muut kirjoittajat valitsivat sen, mitä tuovat tekstissään esiin sen mukaan, kenelle teksti oli suunnattu. Esimerkkinä tästä ovat synoptiset evankeliumit, Matteus, Markus ja Luukas. (Syn + opto = katsoa yhdessä). Nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan Markus kirjoitti evankeliuminsa ensin, minkä jälkeen Matteus ja Luukas kirjoittivat omansa, käyttäen lähes kaiken Markuksen materiaalin omissa teksteissään. Sen lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on yhteistä materiaalia, jota ei ole Markuksella. Tästä on päätelty, että heillä on ollut yhteinen lähde, jota yleensä kutsutaan Q-lähteeksi. (Q tulee saksan sanasta quelle = lähde.) Lisäksi sekä Matteuksella että Luukkaalla on materiaalia, jota ei ole muilla evankelistoilla. Esimerkiksi Luukkaalla on tuttu jouluevankeliumi, jossa mainitaan paimenet ja enkelit, kun taas Matteus mainitsee itämaan tietäjät ja lastenmurhat Betlehemissä
Proseminaarin tutkielmassa vertailin Matteuksen ja Markuksen kertomusta Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta, jolla oli sairas tytär. Kertomukset poikkeavat toisistaan, koska Matteuksella (15:21-28) ja Markuksella (7:24-30) oli erilainen yleisö. Matteus kirjoittaa juutalaistaustaisille ihmisille, ja hän käyttää kertomuksessaan VT:sta tuttuja sanoja, kuten 'kanaanilainen'. Hän myös viittaa jakeessa 24 Jeremian jakeeseen 50:6, jossa israelilaiset ovat kadonneita lampaita. Markus taas kutsuu evankeliumissaan naista Syyrian foinikialaiseksi (7:26), eikä muutenkaan viittaa VT:iin.
Matteuksen ja Markuksen kertomukset eroavat toisistaan myös teologisesti. Markuksen lempisana on 'heti' (joka on 1938 -käännöksessä yleensä käännetty sanalla 'kohta'), ja näin tämäkin kertomus on nopeatempoinen. Matteus taas käyttää tässä kaksi kertaa imperfektiä. "Alaviiteenä" selitys, että kreikassa on kaksi mennen ajan muotoa, aoristi ja imperfekti. Näistä aoristi on tyypillisempi UT:n teksteissä. Yksi ero näiden muotojen välillä on se, että imperfekti yleensä kuvaa pitkäkestoisempaa toimintaa kuin aoristi. Matteus käyttää tätä muotoa jakeessa 22, jossa nainen huutaa apua, ja toisen kerran jakeessa 23, kun opetuslapset pyytävät Jeesusta auttamaan naista. Näin Matteus kirjoittaa, että nainen pyysi apua monta kertaa. Tämä pidentää kertomuksen kestoa ja näin korostaa pakanataustaisen naisen sinnikkyyttä ja uskoa.
Tässä pieni esimerkki siitä, kuinka Raamatun kirjoittajat kirjoittivat tekstinsä harkiten tietylle yleisölle opetukseksi, rohkaisuksi jne. Onkin hyvä pitää mielessä Raamattua lukiessa, että tekstin vastaanottajat vaikuttivat osaltaan siihen, mitä ja miten kirjoittajat kirjoittivat, millaisia sanavalintoja he tekivät ja niin edelleen. :)
Lopuksi toivotan kaikille onnellista ja siunattua uutta vuotta 2018 tämän kuvan myötä. (Tekstin löysin jostain, kuva on otettu Gloucesterista joulukuussa.) Suomeksi teksti menee suunnilleen niin, että "Sinun ei tarvitse pelätä tuntematonta. Se on tuntematon vain sinulle Jumala tietää, missä olet, ja Hän myös tietää jokaisen askeleen, jonka Hän pyytää sinua ottamaan."
Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jonkin aikaa. Olette varmaan kuulleet sanonnan "Raamatulla voi perustella ihan mitä vain". Monethan lukevat Raamattua sieltä täältä, ja tekevät sen pohjalta leikkaa-liimaa tyyppistä teologiaa. Olen kuullut myös saarnoja tai raamattutunteja, jotka ovat lähinnä kokoelma raamatunpaikkoja, (jotka on koottu yhteen esim. IRT:a hyväksi käyttäen), ja jotka eivät itse asiassa liity toisiinsa. Puhujalla voi olla mielessään ajatus, johon hän hakee perusteluja Raamatusta. Tämä lukutapa ei kuitenkaan tee oikeutta tekstille. Eksegetiikassa tutkitaankin Raamattua sen omassa teksti-, historia- ja kulttuuri-kontekstissaan.
Raamatun kirjat ovat syntyneet eri historiallisissa tilanteissa. Samoin ne edustavat eri kirjallisuuden lajeja ja tyylejä. Tämä vaikuttaa siihen, miten tekstejä luetaan. (Esimerkiksi runotekstejä tulisi lukea niin kuin runoja luetaan jne.) Itse olen opiskelujen varrella saanut paljon ahaa-elämyksiä Raamatun äärellä, kun olen tutustunut tekstin historialliseen taustan, kieleen ja kulttuuriin.
Yhden tällaisen helmen löysin, kun tein graduani voi -huudoista. Törmäsin artikkeliin, joka liittyi Vuorisaarnaan. (Jos jotakuta kiinnostaa, kyseessä on K. C. Hansonin artikkeli How Honorable! How Shameful! A Cultural Analysis of Matthew's Makarisms and Reproaches.) Olen aina ihmetellyt Vuorisaarnaa lukiessa, kun Jeesus kehottaa luvussa Matt. 6 kuulijoitaan harjoittamaan uskoaan salassa eikä julkisesti, että eihän kukaan seiso kadunkulmissa rukoilemassa. Suomalaisessa kulttuurissa usko / uskonto on vahvasti henkilökohtainen asia. Lähi-idässä ja Aasiassa sen sijaan on vallalla vahvasti kunnia-häpeä -kulttuuri, ja uskontoa tuleekin harjoittaa kaikkien nähden. Kun Jeesus piti saarnansa, hänen kuulijakuntansa eli tällaisessa kulttuurissa. Niinpä Jeesuksen kehotus rukoilla, paastota tai antaa almuja salassa oli paljon radikaalimpi sanoma kuin miltä se suomalaisesta kulttuurista käsin kuulostaa: näin toimivien uskonnollinen ja sosiaalinen asema siinä yhteiskunnassa suorastaan romahti.
Historiallisella ja kultturisella kontekstilla on suuri merkitys Raamattua lukiessa, sillä Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala on sellainen joka toimii historiassa. Sivuhuomautuksena, itse koen tämän lohdullisena: se, että Raamatusta voimme lukea, kuinka Jumala puuttuu historian kulkuun, pelastaa kansansa jne. osoittaa, että Jumala voi puuttua myös minun elämääni. Jumala ei siis ole vain joku korkeampi voima, vaan Hän todella vaikuttaa. Suurin esimerkki siitä on Hänen Poikansa, joka syntyi ihmiseksi, mitä kohta juhlimme.
Tämä historiallisuus asettaa kuitenkin haasteita Raamatun tulkinnalle. Esimerkiksi UT:ssa Paavali kirjoitti tietylle seurakunnalle, tietyssä tilanteessa. Usein Paavali taisteli harhaoppeja vastaan tai vastasi seurakunnan ongelmiin. Kollegani Gerson Mgaya teki väitöskirjansa armolahjoista, ja hän tutki tuttuja armolahjalukuja 1. Kor. 12-14. Korinttilaisilla oli ongelmia armolahjojen käytössä, ja nämä luvut toimivat vastauksena näihin ongelmiin. Luvuissa korostuu kielilläpuhuminen ja profetia, jotka olivat heille ilmeisesti kaikkein ongelmallisimpia. Suuri osa Pyhän Hengen toiminnasta jää kuitenkin näissä luvuissa vähemmälle huomiolle. Tekstiä lukiessa onkin otettava huomioon ne syyt, miksi Paavali kirjoittaa asiasta.
Tämä voi kuulostaa haastavalta, ja onkin totta, että eksegeesi vie aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä asiaan kuin alussa mainittu leikkaa-liimaa -tyyppinen lukutapa tai teologia. Kuitenkin, näin eksegeettinä ajattelen, että tekstiin ja sen taustaan perehtyminen tuottaa siunauksen, ja samalla auttaa ehkäisemään virhetulkintoja ja harhaoppeja. :)
Vaikka tämä postaus ei nyt varsinaisesti liity jouluun, niin tämän tekstin myötä toivotan kaikille hyvää ja siunattua joulun aikaa! :)
Kuuntelin tuosta otsikon aiheesta hyvän saarnan viime sunnuntaina. Se tuli mieleeni, kun pitkästä aikaa kuuntelin Pekka Laukkarisen levyä, jolla on kappale Nostit ja korjasit. Sen sanat menevät näin:
Nostit ja korjasit
(säv. Matti Laitinen, san. Mako Pihavainio)
Oven luona on vanha piironki, valaisin on sen nurkassa.
Lamppu jonka päällinen meni rikki, pöydältä pudotessa.
Sinä otit, ylös minut nostit ja sytytit valaisemaan,
Rikkinäinen lamppu kauas loisti, paloi valosi minussa.
Olin niin ylpeä. Tahdoin oman osani taata.
Valossas kylpeä, värini esiin saada.
Mutta minä unohdin, miksi olin ja valaisin.
Alas pudotit. Sitten nostit ja korjasit.
Ennen kai ehjä luulin niin,
mikään ei vahvaa satuta.
En mä tiennyt halkee kova kuori
pirstaleiksi kun hajoaa.
Olin niin ylpeä. Tahdoin oman osani taata.
Valossas kylpeä, värini esiin saada.
Mutta minä unohdin, miksi olin ja valaisin.
Alas pudotit. Sitten nostit ja korjasit.
En kuitenkaan ole ainoa.
Täällä on paljon valoja.
Jokaisessa oma naarmunsa,
valo tulee hajonneista lampuista
Täällä on paljon huoneita.
Liikaa pimeitä nurkkia.
Särkyneen kajo kirkkainta,
valo tulee hajonneista lampuista.
Olin niin ylpeä. Tahdoin oman osani taata.
Valossas kylpeä, värini esiin saada.
Mutta minä unohdin, miksi olin ja valaisin.
Alas pudotit. Sitten nostit ja korjasit.
Sama ajatus on Paavalilla, kun hän kirjoittaa (2. Kor. 12:9-10):
Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingosta, joihin joudim Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.
Ja aiemmin samassa kirjeessä Paavali kirjoittaa (2. Kor. 4:7):
Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.
Paavali oli ymmärtänyt sen, mitä tuossa laulussakin tulee esiin: se voima, jota tämä maailma kaipaa ja tarvitsee ei ole ihmisen voimaa, vaan Jumalan. Se voima tulee esiin meidän ihmisten heikkouden kautta. Me voimme toki auttaa ja tehdä hyvää, mutta Jumalalla on ne "iankaikkisen elämän sanat". Tehtävämme on siis tuoda esiin tätä voimaa, niitä sanoja, sitä rakkautta, mikä tulee Jumalalta ja muuttaa maailmaa.
Loppuun Holley Gerthin blogista joskus löytämäni kuva (jonka jaoin fb:ssa joku aika sitten). Teksti menee suomeksi suunnilleen niin, että säröt meidän "täydellisessä" kulississa ovat itseasiassa enemmänkin ikkunoita, joista ihmiset voivat kaikkein selkeimmin nähdä Jeesuksen.
Katselin sattumalta mielenkiintoisen dokumentin yksinäisyydestä. Se on katsottavissa täällä.Dokumentin mukaan yksinäisyys niin yleistä, että se jopa kuvaa koko aikakautta, missä elämme. Siinä haastateltiin erilaisia ihmisiä, jotka olivat syystä tai toisesta yksinäisiä. Syynä saattoi esimerkiksi olla puolison kuolema, paikkakunnan vaihto, tai se, että puolisoa ei ole löytynyt.
Osa haastateltavista oli löytänyt apua tai helpotusta esimerkiksi vapaaehtoistyöstä, vaikkapa kahvilasta, jonne yksinäiset vanhukset saattoivat tulla juomaan kahvia tai teetä, ja kohtaamaan toisiaan.. Koskettavaa oli, kuinka eräskin vanhus sanoi, että hän pelkää sitä, että joutuu kuolmaan yksin. Jo ajatus siitä, että kuoleman hetkellä joku olisi vieressä, vaikka vain pitämässä kädestä kiinni, on lohduttava.
Myös väkijoukossa tai perheen keskellä voi tuntea yksinäisyyttä, samoin kuin varmasti myös seurakunnan keskellä. Tästä ongelmasta on kuitenkin vaikea puhua: on hävettävää, jos ei olekaan kiireinen ja tehokas, ei olekaan ketään jonka kanssa vaihtaa ajatuksia.
Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, olemaan yhteydessä Häneen ja toisiin ihmisiin. Jokaisessa on siis kaipaus tähän yhteyteen. Ihmisinä me olemme yleensä hyviä rikkomaan sen, mitä Jumala on tehnyt. On myös niin, että koska olemme erilaisia persoonia ja meillä on erilaisia elämäntilanteita, koemme tämän yhteyden ja sen tarpeen eri tavoin. Joidenkin ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen ja kokea yhteyttä, toisten kanssa taas "kemiat" ei sovi yhteen millään.
Jotenkin tämä dokkari laittoi pohtimaan sitä, miten seurakunta voisi olla vastaamassa yksinäisyyden ongelmaan, joka on aikamme epidemia. Periaatteessa seurakunnassa olisi hieno mahdollisuus tarjota tilaisuus kohdata Jumalaa ja toisia ihmisiä. Kuitenkin, joskus (usein?) käy niin, että olemme liian kiireisiä, ennakkoluuloisia tai jostain muusta syystä aitoa kohtaamista ei pääse syntymään. Seurakunta on, kuitenkin, tarkoitus olla perhe, jossa rakennamme toinen toistamme.
Rukoukseni onkin, että Jumala armossaan saisi kohdata meitä, yksin ja yhdessä, ja että voisimme olla kohtaamassa muita sillä armolla, jonka olemme itse saaneet kokea.
Nämä ajatukset lähtivät liikkeelle, kun luin 3. Mooseksen kirjaa. Jakeessa 22:15 sanotaan:
"Pappien ei pidä halventaa niitä pyhiä lahjoja, joita israelilaiset omistavat Herralle".
Tiedän, että tilanne 3. Mooseksen kirjassa on sekä kulttuurisesti, teologisesti ja historiallisesti aivan eri kuin nykypäivänä, enkä väitäkään, että seuraavat ajatukset varsinaisesti liittyvät tuohon jakeeseen, vaan jae on lähinnä lähtökohtana. :)
Jäin miettimään sitä, että kun uskovina haluamme palvella Jumalaa, käyttää niitä lahjoja, joita olemme Häneltä saaneet, niin ajatus siitä, että joku toinen halveksii sitä, mitä teen tai miten palvelen, ei ole kovinkaan kiva. Usein näky tai kutsumus koetaan todella henkilökohtaisena asiana, joten sen jakaminen toisille voi olla haastavaa kenelle tahansa.
Lisäksi, elämäntilanteet vaihtelevat. Eteen tulee sairautta, taloudellisia haasteita, ihmissuhdeongelmia jne., mikä tietenkin vaikuttaa siihen, miten voin palvella toisia. Joskus on aikoja, että voimavarat eivät riitä toisten auttamiseen, vaan tarvitsee itse apua. Itsekin tietynlaisen uupumuksen läpikäyneenä voin jotain ymmärtää väsymyksestä ja voimavarojen loppumisesta. Jos tällaisessa tilanteessa joku halveksii sitä palvelutyötä, jossa itse on sydämellään mukana, voi se jättää arpia.
Useinhan emme, ainakaan julkisesti, jaa omia kipujamme ja taistelujamme. Voi olla, että se naapuri käy paraikaa läpi sellaisia taistoja, joita sinun tai minun ei koskaan tarvitse käydä. Ja on niinkin, että meidän lahjamme ja persoonamme voivat olla hyvinkin erilaisia, mikä johtaa siihen, että myös palvelutehtävät voivat olla erilaisia. Erilaisuutta ei aina ole helppo arvostaa.
Jeesus puuttuu aiheeseen puhuessaan lesken uhrista (Mark. 12:41-44)
Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi."
Jeesus näki lesken elämäntilanteen, ja tiesi, että tämä antoi kaikkensa. Voi olla, että se naapuri, joka on siellä taistelujen keskellä, antaa kaikkensa. Onneksi Jumala näkee sydämen. Itse tuon jakeen kohdalla pysähdyin miettimään, olenko toiminut tai asennoitunut väärin nähdessäni toisen palvelevan. Rukoukseni on, että Jumala voisi hoitaa jokaista sellaista armollaan, jotka ovat tulleet haavoitetuiksi toisten halveksunnan tähden.
Minä olen kutsunut sinut kantamaan hedelmää. Älä tukahduta sitä, mitä olen laittanut itämään sinuun! Raivaan maan kaikista ohdakkeista, ja siunaan sen siemenen, joka saa kasvaa ja kantaa hedelmää.
****
Minä olen luvannut avata tien sinun eteesi, ja minä tulen sen myös tekemään. Luota minuun! Saat nähdä suuria ihmeitä omassa elämässäsi. Minä pidän sinusta huolen, älä siis pelkää.
****
Minä olen kutsunut sinut, ja varustan sinut siihen tehtävään, johon olen sinut kutsunut. Luota minuun! Saat kokea, että saat olla oikeasa paikassa, ja minä olen sinun kanssasi. Älä pelkää, sillä saat kulkea minun askelissani. Poistan esteet tieltäsi, ja pidän sinusta huolta.
****
Minä olen luvannut vaikuttaa sinussa tahtomista ja tekemistä. Johdatan sinua lupaukseni mukaan. Luota minuun, sillä minä olen uskollinen.
****
Minä olen antanut sinulle kutsun ja valtuutuksen. Ole rohkea ja ota askel eteenpäin. Käteni on siunaten ylläsi. Älä pelkää, sillä et ole yksin.
****
Tunnen sinut ja rakastan sinua. Ole turvallisella mielellä, minä vahvistan siuna.
****
Armoni kantaa sinua läpi kaiken. Saat olla turvassa minun sylissäni, ja rauhani varjelee ajatuksesi.
****
Minä luon uutta. Niin kuin keväällä kaikki alkaa vihertää ja kasvaa, minä luon uutta. Se lähtee pienestä, mutta minun siunaukseni saa sen kasvamaan ja tuottamaan hedelmää.
Yksi lempikohtiani Raamatussa on Fil. 4:4-9. Olen saanut hiukan perehtyä näihin jakeisiin myös väitöskirjassani.
Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa! Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon Herra on jo lähellä. Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa. Lopuksi, veljet, ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen. Tehkää sitä, mitä olette minulta oppineet ja vastaanottaneet, mitä olette minulta kuulleet ja minusta nähneet. Silloin rauhan Jumala on oleva teidän kanssanne.
Filippiläiskirjeen taustaa
Paavali kirjoitti Filippiläiskirjeen vankilassa. Uudesta testamentista käy ilmi, että Paavali oli useamman kerran vankilassa. Ei ole varmaa tietoa siitä, milloin kirje on kirjoitettu. Kirjeestä käy ilmi, että Paavalin ja filippiläisten välillä oli syvä ystävyys.
Filippi oli vanha kaupunki, joka sijaitsi strategisesti tärkeällä paikalla, ja siksi siellä oli sotilassiirtokunta, mikä myös tarkoitti sitä, että kaupungissa oli paljon sotaveteraaneja. Juutalaisia kaupungissa ei ollut, sillä siellä ei ollut synagogaa. (Synagogaan tarvitaan 10 juutalaista miestä.) Kaupunki oli saanut nimensä Aleksanteri Suuren isän, Filip II:n mukaan.
Yhtenä teemana Filippiläiskirjeessä on lohdutus. Filosofiassa oli suuntaus, epikurolaisuus, jossa ohjeistettiin kääntämään katse pois elämän ahdistuksista, ja sen sijaan suuntaamaan se hyviin asioihin. Paavali näyttää soveltavan tätä tai jotain muuta vastaavaa ajattelua Filippiläiskirjeessä.
Neljännessä luvussa keskeisinä teemoina on ilo ja rauha. Ideana on, että vaikeuksienkin keskellä voi kokea iloa ja rauhaa. Filippiläiskirjettä kannattakin lukea, kun elämä haastaa. Neljännen luvun jakeissa 4-5 Paavali kehottaa iloitsemaan Herrassa, ja odottamaan Herran paluuta. Seuraavissa jakeissa hän kehottaa rukoilemaan kiitoksen kanssa. Jakeissa 8-9 on kehotus keskittyä hyviin asioihin.
Paavali oli siis vankilassa, ja mahdollisesti hänellä oli edessään kuolemantuomio. Filippiläiset joutuivat myös kohtaamaan vainoa. Kaikki tämä oli vaikuttanut siihen, että filippiläiset olivat ahdistuneita. Tässä tekstikatkelmassa Paavali tarjoaa heille Jumalan rauhaa, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Tie rauhaan on rukouksen tie: huolien kertominen Jumalalla, samalla kiittäen Häntä kaikista siunauksista, joita Jumala on antanut.
Koska Filippiläiskirjeen teemoja ovat ilo ja rauha, jaan tässä muutamia ajatuksia aiheeseen liittyen Filippiläiskirjeen pohjalta.
Ilo
Ilo mainitaan Filippiläiskirjeessä useaan otteeseen. John Piper on määritellyt kristillisen ilon näin:
Kristillinen ilo on hyvä tunne, jonka on saanut aikaan Pyhä Henki, kun Hän saa meidät näkemään Kristuksen kauneuden Sanassa ja maailmassa.
Pyhä Henki ei kuitenkaan tee tätä työtä kuin taikasauvalla, ilman, että oma mieleni osallistuu siihen. Tarkoitan tällä sitä, että jos olen nurinamielellä, ei Pyhä Henki saa minussa aikaan iloa. Mutta kun minulla on halu kääntyä Jumalan puoleen, Pyhä Henki näyttää minulle Jeesuksen Kristuksen kunnian, kirkkauden ja kauneuden.
Jakeessa Fil. 4:4 Paavali kehottaa filippiläisiä iloitsemaan aina. Kuitenkin, Paavali kirjoittaa tämän vankilassa. Olenkin usein miettinyt, miten on mahdollista iloita niissä olosuhteissa. Aiemmin Filippiläiskirjeessä, (Fil. 2:14-15) Paavali kehottaakin meitä olemaan nursiematta olosuhteissa, joissa on vääryyttä, pimeyttä ja pahuutta.
Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä.
Arkielämässä on varmasti paljon tilanteita, joissa nurina ja valitus tuntuu luonnolliselta, joskus jopa oikeutetulta. Paavali kuitenkin kehottaa meitä olemaan valittamatta. Mikä siis on valittamisen ja nurinamielen vastakohta? Tyytyväisyys, rauha ja ilo. Avain tällaiseen olotilaan on nähdä Kristuksen hallintavalta kaiken ylitse. Tästä seuraa ilo, joka ei ole riippuvainen olosuhteista, ja luottamus Jumalaan, jolla on valta olosuhteiden yli. Oswald Chambers on sanonut:
Usko on luottamusta Jumalan luonteeseen, Jumalan, jonka teitä emme aina heti ymmärrä.
Englanninkieliseltä Raamattu -sivustolla sai ladattua rukousoppaan Hope in the Storm / Toivo myrskyssä. Käänsin (ja kuvitin) tekstit, ja ne ovat nähtävissä FB:ssa Runokuvia -sivustollani. Yhden päivän teksti oli tämä:
Ongelmilla, huolilla ja stressillä on uskomaton tapa varastaa ilo elämästämme. Rukoile, että Jumala uudistaisi mielesi Hänessä, että Hänen ilonsa saisi täyttää sydämesi ja olla tänään voimasi. Kiitä Häntä todellisesta ilosta ja rauhasta, jotka eivät ole riippuvaisia ulkonaisista olosuhteista, mutta löytyvät vain ja ainoastaan Jumalassa.
Rauha
Jakeessa Fil. 4:7 puhutaan Jumalan rauhasta, joka käy yli ymmärryksen. Tämä rauha Jumalan kanssa oli mahdollista vasta Kristuksen kuoleman ja sovituksen jälkeen. Sitä ennen ihminen oli Jumalan vihollinen. Tässä mielessä evankeliumin julistaminen onkin rauhan ja sovinnon julistamista.
Käsitettä 'Jumalan rauha' ei mainita muualla Uudessa testamentissa. On esitetty kaksi tulkintaa, mitä tämä yli ymmärryksen käyvä rauha tarkoittaa: 1) Jumalan rauha on niin valtava, että ihmisen mieli ei voi koskaan ymmärtää sen täyttä merkitystä. 2) Jumalan rauha saa aikaan parempia tuloksia kuin ihmisten suunnitelmat, tai se on paljon ylempänä kuin kenenkään omat kaavailut turvallisuuden takaamiseksi, tai se on tehokkaampi poistamaan ahdistuneisuutta kuin mikään älyllinen ponnistelu tai järkeily.
Jakeesa 4:7 käytetään futuuri muotoa, joka viittaa tulevaisuuteen, mutta samassa jakeessa on viittaus Jeesukseen Kristukseen, mikä tarkoittaa sitä, että tämä Jumalan rauha ei ole todellisuutta vasta tulevaisuudessa vaan myös tässä ajassa.
Jumalan rauhaa verrataan myös Pax Romanaan, roomalaiseen rauhaan. Valloitussotien jälkeen Rooman valtakunna sisäosissa oli noin 200 vuoden mittainen rauhan aika. Rajoilla kuitenkin sodittiin, ja rauha oli siten väkivalloin turvattu. Suuret legioonat vartioivat rauhaa. Kyseessä on kuitenkin Jumalan rauha, ei keisarin. Paavali viittaakin Vanhan testamentin käsitteeseen shalom - rauha, mikä ei tarkoita vain sodan puutetta. Matti Liljeqvist on Heprea-Suomi -sanakirjassaan listannut seuraavia asioita, jotka sisältyvät shalomiin: eheys, kokonaisena oleminen, hyvinvointi, rauha, terveys, ehyt suhde ihmisten välillä, luontevuus, inhimillisyys, ystävällisyys, menestys, rauha kansojen välillä.
Mielenkiintoinen huomio on, että jakeessa puhutaan siitä, kuinka rauha varjelee tai vartioi sydämiä. Tässä voi nähdä viittauksen Paavalin tilanteeseen, sillä hän oli vankilassa, vartijoiden ympäröimänä. Toisekseen, Filippissä oli paljon sotaveteraaneja, joilla oli kokemusta vartiossa seisomisesta.
Tutkija Gerald F. Hawthorne, joka on kirjoittanut Filippiläiskirjeen kommentaarin, on kirjoittanut näin:
"Lujana seisominen" tarkoittaa sitä, että ei anneta periksi ahdistukselle ja huolille, mutta annetaan Jumalan rauhan seisoa vartiossa ajatusten ja tunteiden yllä, siten suojellen niitä hyökkäyksiä vastaan niin kuin sotilasvartiosto suojelee kaupunkia vihollisilta. Parannuskeino huolehtimiseen siis on, ensinnäkin rukous ja kiitos: jokaisen huolen, ahdistuksen ja taakan antaminen Jumalalle, luottaen siihen, että hän pitää huolta näistä asioista, jotka meitä huolettavat. Toiseksi, tarkoituksellisesti täyttää mieli ja ajatukset hyvillä ajatuksia, jotka ovat kiitettäviä, kunnioitettavia, totuudellisia, oikeita, puhtaita ja kauniita.
Lopuksi vielä toinen lainaus kirjasesta Toivo myrskyssä:
Vihollinen houkuttelee meitä panikoimaan ja huolehtimaan, jos keskitymme vain siihen, mikä tässä meitä ympäröivässä maailmassa on väärin. Jumala tarjoaa kuitenkin meille rauhan ja luottamuksen, jota emme voi saavutta ilman Häntä. Pyydä Häntä auttamaan sinua valitsemaan olemaan huolehtimatta, ja samalla antaen Hänen Henkensä varjella sydäntäsi ja mieltäsi Hänessä.
Keväällä meillä oli solussa sellainen soluilta, jossa ensin kirjoitimme lapuille kuormat ja murheet, joita kannoimme mukanamme, jotka sitten rukouksessa luovutimme Jumalle. Sen jälkeen ne laput laitettiin takkaan, ja sytytettiin tuleen. Jotekin tämä pieni symbolinen teko konkretisoi, kuinka huolet ja murheet voi tosiaankin luovuttaa harteille, jotka ovat valmiita niitä kantamaan. Aiheeseen liittyi myös Petri Kososen laulu Armon käsivarsille:
