Järki, tunteet ja usko

Nämä pohdinnat saivat alkunsa, kun katselin videon otsikon aiheeseen liittyen. Usein kuulee ajatuksen, että usko ei perustu tunteisiin, tai joskus jopa niin, että tuntet eivät liity uskoon lainkaan. Sillä tietysti tarkoitetaan (ilmeisesti) sitä, että uskon totuudet pysyvät samoina, tunteista riippumatta. 

Totta kai, tunteet voivat vaihdella monista eri syistä, esimerkiksi vireystila vaikuttaa tunnemaailmaan. Joskus pohdinkin esimerkiksi ylistämisestä, että Jumala on aina ylistyksen arvoinen, vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan. Ajattelisin kuitenkin niin, että samalla, kun on korostettu sitä, että usko ei perustu tunteisiin, on tehty myös hallaa, eikä tunteille ole annettu sijaa lainkaan. Tunteet ovat kuitenkin osa elämää, myös uskon elämää. 

Raamattua lukiessa voi helposti huomata, että tunteet ovat osa elämää. Esimerkiksi psalmeissa on monia kuvauksia kirjoittajan vahvoistakin tunteista. Profeettojen tekstit taas antavat kuvan Jumalasta, jolla on vahvat tunteet: Hän on täynnä rakkautta, Hän osoittaa vihaansa, Hän on mustasukkainen ja niin edelleen. Raamatun mukaan Jumala ei siis ole sellainen stoalainen järkiolento, tai persoonaton voima, vaan tunteva ja elävä Jumala. 

Tässä muutamia esimerkkejä: 

Jes. 61:8: "Minä rakastan oikeutta ja vihaan riistoa ja vääryyyttä"

Jes. 62:4: "Ei sinun nimesi enää ole Hylätty, eikä maasi nimi Hedelmätön, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni, sillä Herra rakastaa sinua, ja ottaa sinun maasi puolisokseen."

Jer. 31:3: "Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi: -- Minä olen aina sinua rakastanut, Israel, siksi vedän sinua luokseni uskollisesti."

Sak. 8:2: "Minä rakastan palavasti Siionia ja pidän lujasti oman kaupunkini puolta."

Jes. 13:9: "Herran päivä tulee ankarana, täynä raivoa ja hehkuvaa vihaa, se muuttaa maan autioksi ja hävittää sen syntiset asukkaat."

Jes. 13:13: "Sen tähden taivaat järisevät ja maa järkkyy sijoiltaan Herran Sebaotin suuttumuksen vuoksi hänen vihansa päivänä."

Jes. 48:9: "Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen. Jotta minua yhä ylistettäisiin, minä hillitsen vihani enkä tuhoa sinua."

Jes 5:7: Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi."

Sef. 3:17: "Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän riemuitsee sinusta."

Jes. 50:3 "Minä puen taivaan mustiin, suruvaatteeseen, säkkikankaaseen minä sen verhoan."

Jer. 8:21: "Kansani, oma tyttäreni, on murtunut, se isku on murtanut minutkin. Minä pukeudun suruvaatteeseen, toivottomuus on vallannut mieleni."

Jes. 42:10: "Minä olen murheellinen, kun minun täytyi antaa tuhon kohdata teitä."

Lisäksi mm. Hoosean kirjassa käytetään voimakasta kieltä: Jumala vertaa itseään aviomiheen, jonka vaimo (Juudan kansa) on pettänyt puolisoaan vieraiden jumalien kanssa. Samoin Jeremian ja Hesekielin kirjassa vieraita kansoja ja jumalia verrataan Juudan kansan rakastajiksi (esimerkiksi jakeissa Jer. 3:1-2, 4:30, ja Heseklielin kirjan luvuissa 16 ja 23)

Nämä muutamat esimerkit antavat kuvan siitä, että Raamatun ilmoittamalla Jumalalla on voimakkaat tunteet. Myös Jumalan lain, ja siten myös kristillisen elämän, keskiössä on käsky rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. 

Kuvassa on viime kesän ruusu :) 

Siksi ajattelisin, että tunteilla tulisi olla sijansa myös uskon elämässä, ja jopa seurakunnan elämässä. Tiedän, että ihmiset ovat hyvinkin erilaisia siinä, miten ilmaisevat tunteitaan. Toiset ilmaisevat niitä mielellään välittömästi ja kaikkien nähden, ja toiset, kuten minä :), ilmaisevat niitä mieluummin pienemmässä piirissä. Mutta jos kerran Jumala on syvästi tunteva, silloin hän myös ymmärtää meidän ihmisten tunnemaailmaa, ilojamme, kipujamme, surujamme jne. Hän myös ymmärtää myös kaipauksen saada kokea usko myös tunteiden kautta, tai kaipauksen saada ilmaista tunteitaan. 

Lopuksi video, joka ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen (paitsi että siten, että teksti on psalmeista), mutta tämä laulu on soinut mulla päässä: 

Aktiivisuutta ja tehokkuutta - vai sittenkin armoa?

Luin Ylen sivuilla olevan Asta Lepän kolumnin, jonka aiheena oli se, että nyky-yhteiskunnassamme on vallalla ajatus, että kaikkien pitää olla aktiivisia. Tässä linkki tekstiin: https://yle.fi/uutiset/3-10049420

Leppä kirjoittaa: "Aktiivisuuden ihannointi näkyy tätä nykyä kaikkialla. Puhutaan yhdistysaktiiveista ja seura-aktiiveista, aktiiviurheilijoista ja kansalaisaktiiveista. Koulussa tulisi olla tunnilla aktiivinen, äideiltä vaaditaan aktiivisuutta synnytyksessä ja pariskunnilla pitäisi olla aktiivinen seksielämä. Vanhuksille järjestetään aktivoivaa päivätoimintaa ja matkatoimistot markkinoivat aktiivilomia." Vähän myöhemmin hän jatkaa: "Lopulta ei ole väliä edes sillä, mitä aktiivisuus pitää sisällään. Tärkeinä on, että puuhaa pää punaisena jotakin ja on kaiken aikaa matkalla jonnekin."

Kolumnissa oli monia hyviä ajatuksia ja huomioita nyky-yhteiskunnasta. Keskustelimme tällä viikolla solussa seurakunnasta, ja jotenkin ajattelen, että noita kolumnissa mainittuja piirteitä löytyy myös seurakunnan toiminnasta. Puhutaanhan myös seurakunnan aktiivijäsenistä, eli niistä, jotka ovat säännöllisesti mukana seurakunnan toiminnassa.

Mietinkin, onko aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimus myös osa seurakuntakulttuuriamme. Toki, uskon, että meidät on kutsuttu palvelemaan omalla paikallamme ja omilla lahjoillamme, ja ideaalitilanne onkin, että jokainen voisi löytää omat lahjansa ja oman paikkansa palvella. Se on tärkeää paitsi seurakunnan toiminnan kannalta, myös henkilökohtaissa elämässä, ja yksilön hengellisen kasvun kannalta.

Kuitenkaan tämä ideaali ei aina toteudu käytännössä. On niitä ihmisiä, joiden kipeä rukousaihe on, että se oma paikka palvella voisi löytyä, ja sitten on niitä, jotka uupuvat, kun tekemistä on niin paljon. Sitten on niitä, jotka mittaavat omaa arvoaan sillä, kuinka paljon tekee ja saa aikaan. Ja monet ehkä kuvittelevat, että Jumala ajattelee myös niin. Kuitenkin, Hänen armonsa riittää, ja Hänellä on aikaa. Hän ei vaadi meitä olemaan tehokkaita ja aktiivsia, vaan Hän tarjoaa meille armoaan ja apuaan, jota saamme otta hyvillä mielin vastaan.

Seurakunta - toipuvien tekopyhien yhteisö

Löysin somen syövereistä puhuttelevan videon, jossa vastattiin kysymykseen, onko seurakunta täynnä tekopyhiä. Videon voi kasoa täältä. Se on englanninkielinen, mutta seuraavassa selitän suomeksi mitä videolla suunnilleen sanotaan.

Jeesus arvosteli ankarasti tekopyhiä, ja käytti heistä kreikan sanaa hypokrites, joka yleensä viittaa näyttelijöihin, jotka antiikin aikana käyttivät esityksissä naamiota. Matteuksen evankeliumin jakeissa 23:27-28 Jeesus kohdistaa sanansa uskonnollisen elämän eliittiin, eli ihmisiin, jotka sen ajan standardien mukaan elivät hyvää ja Jumalan mielen mukaista elämää, ainakin ulkonaisesti. Jeesuksen kritiikki kohdistuukin siihen, että he näyttävät ulkonaisesti hyvältä, mutta kantavat sisällään kuolemaa. 

Toisaalta mehän kaikki olemme jossain määrin teeskentelijöitä: kukaan meistä ei halua, että koko elämämme, kaikki tekomme, sanamme, ja ajatuksemme julkistettaisiin. Vaikka elämässämme on paljon asioita, joita varmasti mielellämme esittelemme muille, kaikilla meillä taitaa olla "luurankoja kaapissa", ja olemmekin hyviä peittämään epäonnistumisemme ja heikkoutemme. Haluamme laittaa nämä ikävät asiat kellariin, ja lukita oven. Kuitenkin, meillä kaikilla on kaipaus siihen, että voisimme jollekin antaa sen kellarin avaimen, ja näyttää, mitä kaikkea sieltä syövereistä löytyy, ja kokea hyväksyntää, kaikesta huolimatta.

Kysymys kuuluukin, onko siis olemassa joku, jolle sen avaimen voisi antaa, ja joka, nähtyään kaiken sen pahan, rakastaisi siitä huolimatta. Jeesus on nähnyt naamariemme taakse, ja silti hän rakastaa ja armahtaa meitä. Hän kuoli, ja nousi ylös, jotta voisimme heittää naamarit nurkkaan. Videolla sanotaankin, kuinka me usein käytämme elämämme siihen, että näyttäisimme hyvältä tuomioistuimen edessä. Jeesus taas kuoli, ja nousi kuolleista, jotta voisimme näyttää pahalta rakkauden läsnäolossa. 

Vastauksena kysymykseen tekopyhyydestä voidaan sanoa, että seurakunta ei itseasiassa ole täynnä tekopyhiä, vaan se on täynnä syntisiä, jotka ovat toipumassa tekopyhyydestä. (Ja joukkoon mahtuu aina lisää.) Rakkauden läsnäolossa ei tarvitse näytellä, eikä tarvitse näyttää hyvältä. Seurakunnalla on mahtava mahdollisuus olla yhteisö, joka vastustaa tekopyhyyttä, evankeliumin sanoman avulla. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että tämä eheytymisprosessi on vielä kesken, vielä on paljon opittavaa Jumalan armosta. :)

1. Joh. 1:9. Kuva on otettu Gloucesterissa, Englannissa

Eksegetiikan periaatteita, osa 2

Tämä teksti on ikään kuin jatkoa edelliseen postaukseen. :) 

Viimeksi kirjoitin, kuinka Raamatun tulkinnassa on tärkeää, että tekstiä luetaan tai ainakin pyritään lukemaan, sen alkuperäisessä kontekstissa. (Konteksti = tekstiyhteys, historiallinen ja kulttuurinen yhteys) 

Toinen tärkeä asia Raamatun tulkinnassa on selvittää, kenelle teksti on alunperin kirjoitettu. Raamatun tekstit eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan kirjoittajilla oli mielessään yleisö, kenelle teksti kirjoitettiin. Tämä vaikutti siihen, mitä ja miten kirjoittaja tekstiinsä laittoi. Edellisessä postauksessa mainitsin, kuinka Paavalin kirjeet on alunperin kirjoitettu vastauksena seurakunnan tilanteisiin ja erilaisiin haasteisiin. Näinpä Paavalilla oli kirjeissään oma agendansa. Hän kirjoittikin nimenomaan kirjeitä, ollen vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa, eikä esimerkiksi esseetä aiheesta "Pyhän Hengen toiminta seurakunnassa", jossa olisi esitellyt kokonaiskäsityksensä armolahjoista. Hän pyrki vastaamaan seurakunnan tilanteeseen. Alkuperäisen yleisön tilanne vaikutti siis sana- ja aihevalintoihin kirjeissä.

Myös muut kirjoittajat valitsivat sen, mitä tuovat tekstissään esiin sen mukaan, kenelle teksti oli suunnattu. Esimerkkinä tästä ovat synoptiset evankeliumit, Matteus, Markus ja Luukas. (Syn + opto = katsoa yhdessä). Nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan Markus kirjoitti evankeliuminsa ensin, minkä jälkeen Matteus ja Luukas kirjoittivat omansa, käyttäen lähes kaiken Markuksen materiaalin omissa teksteissään. Sen lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on yhteistä materiaalia, jota ei ole Markuksella. Tästä on päätelty, että heillä on ollut yhteinen lähde, jota yleensä kutsutaan Q-lähteeksi. (Q tulee saksan sanasta quelle = lähde.) Lisäksi sekä Matteuksella että Luukkaalla on materiaalia, jota ei ole muilla evankelistoilla. Esimerkiksi Luukkaalla on tuttu jouluevankeliumi, jossa mainitaan paimenet ja enkelit, kun taas Matteus mainitsee itämaan tietäjät ja lastenmurhat Betlehemissä

Proseminaarin tutkielmassa vertailin Matteuksen ja Markuksen kertomusta Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta, jolla oli sairas tytär. Kertomukset poikkeavat toisistaan, koska Matteuksella (15:21-28) ja Markuksella (7:24-30) oli erilainen yleisö. Matteus kirjoittaa juutalaistaustaisille ihmisille, ja hän käyttää kertomuksessaan VT:sta tuttuja sanoja, kuten 'kanaanilainen'. Hän myös viittaa jakeessa 24 Jeremian jakeeseen 50:6, jossa israelilaiset ovat kadonneita lampaita. Markus taas kutsuu evankeliumissaan naista Syyrian foinikialaiseksi (7:26), eikä muutenkaan viittaa VT:iin. 

Matteuksen ja Markuksen kertomukset eroavat toisistaan myös teologisesti. Markuksen lempisana on 'heti' (joka on 1938 -käännöksessä yleensä käännetty sanalla 'kohta'), ja näin tämäkin kertomus on nopeatempoinen. Matteus taas käyttää tässä kaksi kertaa imperfektiä. "Alaviiteenä" selitys, että kreikassa on kaksi mennen ajan muotoa, aoristi ja imperfekti. Näistä aoristi on tyypillisempi UT:n teksteissä. Yksi ero näiden muotojen välillä on se, että imperfekti yleensä kuvaa pitkäkestoisempaa toimintaa kuin aoristi. Matteus käyttää tätä muotoa jakeessa 22, jossa nainen huutaa apua, ja toisen kerran jakeessa 23, kun opetuslapset pyytävät Jeesusta auttamaan naista. Näin Matteus kirjoittaa, että nainen pyysi apua monta kertaa. Tämä pidentää kertomuksen kestoa ja näin korostaa pakanataustaisen naisen sinnikkyyttä ja uskoa. 

Tässä pieni esimerkki siitä, kuinka Raamatun kirjoittajat kirjoittivat tekstinsä harkiten tietylle yleisölle opetukseksi, rohkaisuksi jne. Onkin hyvä pitää mielessä Raamattua lukiessa, että tekstin vastaanottajat vaikuttivat osaltaan siihen, mitä ja miten kirjoittajat kirjoittivat, millaisia sanavalintoja he tekivät ja niin edelleen. :) 

Lopuksi toivotan kaikille onnellista ja siunattua uutta vuotta 2018 tämän kuvan myötä. (Tekstin löysin jostain, kuva on otettu Gloucesterista joulukuussa.) Suomeksi teksti menee suunnilleen niin, että "Sinun ei tarvitse pelätä tuntematonta. Se on tuntematon vain sinulle Jumala tietää, missä olet, ja Hän myös tietää jokaisen askeleen, jonka Hän pyytää sinua ottamaan."

Eksegetiikan periaatteita

Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jonkin aikaa. Olette varmaan kuulleet sanonnan "Raamatulla voi perustella ihan mitä vain". Monethan lukevat Raamattua sieltä täältä, ja tekevät sen pohjalta leikkaa-liimaa tyyppistä teologiaa. Olen kuullut myös saarnoja tai raamattutunteja, jotka ovat lähinnä kokoelma raamatunpaikkoja, (jotka on koottu yhteen esim. IRT:a hyväksi käyttäen), ja jotka eivät itse asiassa liity toisiinsa. Puhujalla voi olla mielessään ajatus, johon hän hakee perusteluja Raamatusta. Tämä lukutapa ei kuitenkaan tee oikeutta tekstille. Eksegetiikassa tutkitaankin Raamattua sen omassa teksti-, historia- ja kulttuuri-kontekstissaan. 

Raamatun kirjat ovat syntyneet eri historiallisissa tilanteissa. Samoin ne edustavat eri kirjallisuuden lajeja ja tyylejä. Tämä vaikuttaa siihen, miten tekstejä luetaan. (Esimerkiksi runotekstejä tulisi lukea niin kuin runoja luetaan jne.) Itse olen opiskelujen varrella saanut paljon ahaa-elämyksiä Raamatun äärellä, kun olen tutustunut tekstin historialliseen taustan, kieleen ja kulttuuriin. 

Yhden tällaisen helmen löysin, kun tein graduani voi -huudoista. Törmäsin artikkeliin, joka liittyi Vuorisaarnaan. (Jos jotakuta kiinnostaa, kyseessä on K. C. Hansonin artikkeli How Honorable! How Shameful! A Cultural Analysis of Matthew's Makarisms and Reproaches.) Olen aina ihmetellyt Vuorisaarnaa lukiessa, kun Jeesus kehottaa luvussa Matt. 6 kuulijoitaan harjoittamaan uskoaan salassa eikä julkisesti, että eihän kukaan seiso kadunkulmissa rukoilemassa. Suomalaisessa kulttuurissa usko / uskonto on vahvasti henkilökohtainen asia. Lähi-idässä ja Aasiassa sen sijaan on vallalla vahvasti kunnia-häpeä -kulttuuri, ja uskontoa tuleekin harjoittaa kaikkien nähden. Kun Jeesus piti saarnansa, hänen kuulijakuntansa eli tällaisessa kulttuurissa. Niinpä Jeesuksen kehotus rukoilla, paastota tai antaa almuja salassa oli paljon radikaalimpi sanoma kuin miltä se suomalaisesta kulttuurista käsin kuulostaa: näin toimivien uskonnollinen ja sosiaalinen asema siinä yhteiskunnassa suorastaan romahti. 

Historiallisella ja kultturisella kontekstilla on suuri merkitys Raamattua lukiessa, sillä Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala on sellainen joka toimii historiassa. Sivuhuomautuksena, itse koen tämän lohdullisena: se, että Raamatusta voimme lukea, kuinka Jumala puuttuu historian kulkuun, pelastaa kansansa jne. osoittaa, että Jumala voi puuttua myös minun elämääni. Jumala ei siis ole vain joku korkeampi voima, vaan Hän todella vaikuttaa. Suurin esimerkki siitä on Hänen Poikansa, joka syntyi ihmiseksi, mitä kohta juhlimme. 

Tämä historiallisuus asettaa kuitenkin haasteita Raamatun tulkinnalle. Esimerkiksi UT:ssa Paavali kirjoitti tietylle seurakunnalle, tietyssä tilanteessa. Usein Paavali taisteli harhaoppeja vastaan tai vastasi seurakunnan ongelmiin. Kollegani Gerson Mgaya teki väitöskirjansa armolahjoista, ja hän tutki tuttuja armolahjalukuja 1. Kor. 12-14. Korinttilaisilla oli ongelmia armolahjojen käytössä, ja nämä luvut toimivat vastauksena näihin ongelmiin. Luvuissa korostuu kielilläpuhuminen ja profetia, jotka olivat heille ilmeisesti kaikkein ongelmallisimpia. Suuri osa Pyhän Hengen toiminnasta jää kuitenkin näissä luvuissa vähemmälle huomiolle. Tekstiä lukiessa onkin otettava huomioon ne syyt, miksi Paavali kirjoittaa asiasta.

Tämä voi kuulostaa haastavalta, ja onkin totta, että eksegeesi vie aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä asiaan kuin alussa mainittu leikkaa-liimaa -tyyppinen lukutapa tai teologia. Kuitenkin, näin eksegeettinä ajattelen, että tekstiin ja sen taustaan perehtyminen tuottaa siunauksen, ja samalla auttaa ehkäisemään virhetulkintoja ja harhaoppeja. :) 

Vaikka tämä postaus ei nyt varsinaisesti liity jouluun, niin tämän tekstin myötä toivotan kaikille hyvää ja siunattua joulun aikaa! :) 

Täydellisyys, heikkous ja Jumalan voima

Kuuntelin tuosta otsikon aiheesta hyvän saarnan viime sunnuntaina. Se tuli mieleeni, kun pitkästä aikaa kuuntelin Pekka Laukkarisen levyä, jolla on kappale Nostit ja korjasit. Sen sanat menevät näin: 

Nostit ja korjasit 

(säv. Matti Laitinen, san. Mako Pihavainio)

Oven luona on vanha piironki, valaisin on sen nurkassa. 

Lamppu jonka päällinen meni rikki, pöydältä pudotessa. 

Sinä otit, ylös minut nostit ja sytytit valaisemaan, 

Rikkinäinen lamppu kauas loisti, paloi valosi minussa.

Olin niin ylpeä. Tahdoin oman osani taata. 

Valossas kylpeä, värini esiin saada. 

Mutta minä unohdin, miksi olin ja valaisin. 

Alas pudotit. Sitten nostit ja korjasit.

Ennen kai ehjä luulin niin, 

mikään ei vahvaa satuta. 

En mä tiennyt halkee kova kuori

pirstaleiksi kun hajoaa.

Olin niin ylpeä. Tahdoin oman osani taata. 

Valossas kylpeä, värini esiin saada. 

Mutta minä unohdin, miksi olin ja valaisin. 

Alas pudotit. Sitten nostit ja korjasit.

En kuitenkaan ole ainoa. 

Täällä on paljon valoja. 

Jokaisessa oma naarmunsa, 

valo tulee hajonneista lampuista

Täällä on paljon huoneita.

Liikaa pimeitä nurkkia.

Särkyneen kajo kirkkainta, 

valo tulee hajonneista lampuista.

Olin niin ylpeä. Tahdoin oman osani taata. 

Valossas kylpeä, värini esiin saada. 

Mutta minä unohdin, miksi olin ja valaisin. 

Alas pudotit. Sitten nostit ja korjasit.

Sama ajatus on Paavalilla, kun hän kirjoittaa (2. Kor. 12:9-10): 

Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingosta, joihin joudim Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas. 

Ja aiemmin samassa kirjeessä Paavali kirjoittaa (2. Kor. 4:7):

Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.

Paavali oli ymmärtänyt sen, mitä tuossa laulussakin tulee esiin: se voima, jota tämä maailma kaipaa ja tarvitsee ei ole ihmisen voimaa, vaan Jumalan. Se voima tulee esiin meidän ihmisten heikkouden kautta. Me voimme toki auttaa ja tehdä hyvää, mutta Jumalalla on ne "iankaikkisen elämän sanat". Tehtävämme on siis tuoda esiin tätä voimaa, niitä sanoja, sitä rakkautta, mikä tulee Jumalalta ja muuttaa maailmaa. 

Loppuun Holley Gerthin blogista joskus löytämäni kuva (jonka jaoin fb:ssa joku aika sitten). Teksti menee suomeksi suunnilleen niin, että säröt meidän "täydellisessä" kulississa ovat itseasiassa enemmänkin ikkunoita, joista ihmiset voivat kaikkein selkeimmin nähdä Jeesuksen. 

Pohdintoja yksinäisyydestä

Katselin sattumalta mielenkiintoisen dokumentin yksinäisyydestä. Se on katsottavissa täällä.Dokumentin mukaan yksinäisyys niin yleistä, että se jopa kuvaa koko aikakautta, missä elämme. Siinä haastateltiin erilaisia ihmisiä, jotka olivat syystä tai toisesta yksinäisiä. Syynä saattoi esimerkiksi olla puolison kuolema, paikkakunnan vaihto, tai se, että puolisoa ei ole löytynyt. 

Osa haastateltavista oli löytänyt apua tai helpotusta esimerkiksi vapaaehtoistyöstä, vaikkapa kahvilasta, jonne yksinäiset vanhukset saattoivat tulla juomaan kahvia tai teetä, ja kohtaamaan toisiaan.. Koskettavaa oli, kuinka eräskin vanhus sanoi, että hän pelkää sitä, että joutuu kuolmaan yksin. Jo ajatus siitä, että kuoleman hetkellä joku olisi vieressä, vaikka vain pitämässä kädestä kiinni, on lohduttava. 

Myös väkijoukossa tai perheen keskellä voi tuntea yksinäisyyttä, samoin kuin varmasti myös seurakunnan keskellä. Tästä ongelmasta on kuitenkin vaikea puhua: on hävettävää, jos ei olekaan kiireinen ja tehokas, ei olekaan ketään jonka kanssa vaihtaa ajatuksia. 

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, olemaan yhteydessä Häneen ja toisiin ihmisiin. Jokaisessa on siis kaipaus tähän yhteyteen. Ihmisinä me olemme yleensä hyviä rikkomaan sen, mitä Jumala on tehnyt. On myös niin, että koska olemme erilaisia persoonia ja meillä on erilaisia elämäntilanteita, koemme tämän yhteyden ja sen tarpeen eri tavoin. Joidenkin ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen ja kokea yhteyttä, toisten kanssa taas "kemiat" ei sovi yhteen millään. 

Jotenkin tämä dokkari laittoi pohtimaan sitä, miten seurakunta voisi olla vastaamassa yksinäisyyden ongelmaan, joka on aikamme epidemia. Periaatteessa seurakunnassa olisi hieno mahdollisuus tarjota tilaisuus kohdata Jumalaa ja toisia ihmisiä. Kuitenkin, joskus (usein?) käy niin, että olemme liian kiireisiä, ennakkoluuloisia tai jostain muusta syystä aitoa kohtaamista ei pääse syntymään. Seurakunta on, kuitenkin, tarkoitus olla perhe, jossa rakennamme toinen toistamme. 

Rukoukseni onkin, että Jumala armossaan saisi kohdata meitä, yksin ja yhdessä, ja että voisimme olla kohtaamassa muita sillä armolla, jonka olemme itse saaneet kokea.