Isän ikävä

Heräsin aamulla ja nousin ylös sängystä. Kävelin keittiöön laittamaan aamupuuroa rakkaalle lapselleni. Vaikka minulle onkin kertynyt omaisuutta, hän on minun kallein aarteeni. Kun puuro alkoi olla valmista, menin herättämään häntä. Kauhukseni huomasin, että hän ei ollutkaan omassa sängyssään, vaan se oli tyhjä. Olin hetken ymmälläni, ja kiertelin eri huoneissa huutaen hänen nimeään, kunnes tajusin, että hänet oli ryöstetty. Päätin tehdä kaikkeni saadakseni lapseni takaisin.

Päätin siis etsiä lapseni keinolla millä hyvänsä. Mikään etsintäni ei tuottanut tulosta. Päätin kahlata läpi koko maan. Siihen kuluisi aikaa, mutta koska kyse oli rakkaasta lapsestani, se olisi sen arvoista. Jätin kaikki liiketoimeni, omaisuuteni, kaiken, jotta voisin keskittyä etsintään. Kahlasin maata ristiin rastiin, ja välillä turhauduin. En löytänyt jälkeäkään lapsestani. Minun oli välillä pakko palata kotiin hoitamaan asioita, mutta yritin jatkuvasti etsiä häntä. En tiennyt, minkä näköinen lapseni olisi, mikä oli hänen lempivärinsä, mikä oli hänen suurin unelmansa tai mitä hän pelkäsi. Olisin antanut mitä vain, että olisin saanut pitää häntä sylissäni, lohduttaa, pyyhkiä hänen kyyneleensä tai nauraa hänen kanssaan. Ajatus siitä, etten enää koskaan saisi nähdä häntä oli suorastaan sietämätön. Tällainen tuska ja kaipaus sydämessäni jatkoin etsimistä.

Viimein, vuosin jälkeen löysin lapseni. Hän oli kokenut kovia, ja oli sisäisesti rikki. Hän oli tehnyt rikoksen, ja jäänyt siitä kiinni. Löysin hänet vankilasta. Hän ei kuitenkaan tuntenut minua. Selitin hänelle, kuka olen ja järjestin hänet vapaaksi. Olin niin onnellinen, kun olin saanut rakkaan lapseni takaisin. Hän ei kuitenkaan luottanut minuun, vaan hän halusi palata vanhaan elämäänsä, ja sanoi olevansa onnellinen. Hän myös oli katkera minulle siitä, että en ollut tullut hänen luokseen aiemmin. Minä yritin selittää, että olin vuosikaudet yrittänyt etsiä häntä. Hän ei kuitenkaan uskonut minua. Minua sattui katsella sivusta kuinka lapseni kärsi, enkä minä voinut tehdä mitään. Palasin kotiin murheellisena. Käänsin lapseni valokuvan nurin, ja ajattelin, että parempi unohtaa koko juttu. Rakkaus lastani kohtaan ei kuitenkaan suostunut kuolemaan, ja kysin häneltä, saisinko luvan antaa hänelle lahjoja. Lapseni antoi luvan, ja niin minä annoin hänelle syntymäpäivä- ja joululahjoja. Hän kiitti minua kohteliaasti, mutta ei edelleenkään suostunut luottamaan minuun. Hän syytti jatkuvasti minua siitä, että olin hylännyt hänet. Minä yritin selittää kyynelten valuessa poskilleni, mitä oli tapahtunut, mutta hän ei kuunnellut minua. Sitten kadotin hänet jälleen.

Minä jatkoin toivomista, että lapseni tulisi kotiin. Ei mennyt päivääkään, etten ajatellut häntä. Rakastin häntä niin paljon. Tämä rakkaus vaati minua lähtemään taas liikkeelle. Lähdin toivottoman tuntuiselle matkalle etsimään lastani. Matkustin kaupungista toiseen, ja ilta illan jälkeen kävelin kaupungin katuja etsien lastani ja kysellen ihmisiltä hänestä. Minua alkoi jo ikä painaa ja selkäni painua kumaraan. Lopulta en jaksanut ottaa enää askeltakaan. Siinä seistessäni uupuneena jotkut nuoret päättivät ryöstää minut. He hakkasivat ja potkivat minua, mutta heiltäkin minun oli pakko kysyä, tiesivätkö he missä minut lapseni olisi. He vain nauroivat minulle. Siellä minä sitten istuin verissäni, yksin kaupungin kadulla, mielessäni vain yksi asia: missä minun lapseni on. Ryästäjät menivät nurkan taakse jakamaan saalista ystäviensä kanssa. Kuulin heidän pilkkaavan minua sanoen: "Sellainen vanha hupsu, etsii kuulemma lastaan. Hän on kyllä aivan väärässä paikassa." Sitten menetin tajuntani, enkä kuullut enempää, enkä oikeastaan välittänytkään. Halusin vain löytää lapseni. Seuraava asia, minkä kuulin oli: "Isä, älä kuole!" Samassa kuulin sireenien ulvovan, kun ambulanssi tuli paikalle. Minut nostettiin paareille ja kannettiin ambulanssiin. Yritin nostaa päätäni nähdäkseni kuka oli ollut vieressäni, mutta tuska oli liian suuri, ja vaivuin tajuttomuuteen.

Minulle tehtiin leikkaus, ja lääkäri oli sitä mieltä, etten koskan enää heräisi. Kuitenkin ihme tapahtui, ja sain avata silmäni. Kun heräsin, näin ensimmäisenä lapseni istuvan itkien sänkyni vieressä. Hän suorastaan vapisi nyyhkytysten voimasta, kun hän sanoi: "Minä tapoin isäni! Minä tapoin isäni!" Minä laskin käteni hänen hiuksilleen, ja sanoin: "Rakas, rakas lapseni!" Hän sanoi: "Voitko antaa anteeksi, etten uskonut sinua? Voitko?" En yhtään epäröinyt vastatessani: "Kaikki on annettu anteeksi jo kauan sitten!" Kyyneleet valuivat pitkin poskiani saadessani pitää lastani sylissäni niin monien pitkien vuosien jälkeen. En melkein voinut uskoa sitä todeksi. "Kuinka sinä voit rakastaa minua niin paljon, kaiken tapahtuneen jälkeen?" kysyi lapseni. Vastasin: "Koska olen sinun isäsi."