Pohdin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta vaiko en, ja päädyin sitten siihen, että kirjoitan sittenkin. Tosin kirjoitusprosessi on vienyt aikaa, yleensä kirjoitan postaukseni yhdeltä istumalta... :)
Luin tässä joku aika sitten mielenkiintoisen kirjoituksen, jonka kaverini oli postannut facebookkiin. Sen otsikko oli: 3 Female Ghosts that Haunt the Church, kirjoittaja: Jen Wilkin. Sen voi kokonaisuudessaan lukea englanniksi
täältä.
Kirjoittaja on nainen, joka on toiminut seurakunnassa, myös johtotehtävissä. Kirjoituksen ajatuksena on, että monissa seurakunnissa kummittelee kolme nais-haamua. Haamuilla kirjoittaja tarkoittaa eräänlaisia stereotypiota, tai uhkakuvia, jotka vaivaavat seurakuntaa. Nämä kolme haamua ovat Vallananastaja, nainen, jonka pelätään pyrkivän valtaan, Viettelijätär, nainen, jonka pelätäään käyttävän seksuaalista valtaa, ja Lapsi, nainen, jonka ajatellaan olevan älyllisesti tai tunne-elämältään kehittymätön. (Kirjoittaja kuvaa kirjoituksessaan tarkemmin asenteita ja ajatusmalleja, jotka liittyvät näihin haamuihin.)
Nämä haamut vaivaavat sekä miehiä että naisia ja voivat halvaannuttaa seurakunnan toimintaa ja miesten ja naisten välistä kommunikointia. Kirjoittaja myöntää, että on toki olemassa naisia (ja miehiä), jotka ovat vallananastajia, viettelijättäriä tai tunne-elämältään tai älyltään lapsia, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikkia tulisi kohdella kuin he olisivat tällaisia.
Se, miten Jeesus kohteli naisia, joiden toiminta näyttäytyi siinä kulttuurikontekstissa ulkopuolisille epäilyttävänä, tulisi olla meille mallina. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Betanian Marian, joka käyttäytyi rohkeasti rooliodotuksiin nähden, syntisen naisen, joka voiteli Jeesuksen jalat, ja teki samalla suuren uhrauksen (alabasteripullon hinta), ja naisen, jonka Jeesus paransi verenvuototaudista, jolla oli lapsenomainen usko. Kirjoittaja kehottaakin luopumaan näistä leimoista tai haamuista, ja vaihtamaan tilalle liittolaisuuden, sisaruuden ja työtoveruuden. Eli voisi sanoa tiivistetysti, että kilpailuasetelmasta tulisi siirtyä yhteistyöhön.
Luettuani tekstin jäin pohtimaan sitä, onko tilanne sama meillä Suomessa. Itse olen ainakin havainnut, että näitä haamuja on kyllä liikenteessä, myös oman pääni sisällä.
Naisena, teologina, ja eksegetiikan jatko-opiskelijana, josta jossain vaiheessa tulee teologian tohtori, olen ollut huomaavinani, että jotkut (lähinnä seurakuntapiireissä) ovat kokeneet sen uhkana, että minulla on suht pitkä teologinen koulutus verrattuna moneen muuhun. Olenkin monessa tilanteessa tai keskustelussa miettinyt, voinko sanoa sen, mitä ajattelen, vai ajattelisivatko toiset, että haluan valtaa tai kokisivatko he minut uhkana omalle asemalleen tms. Minusta se tuntuu sikäli hassulta, että uskon vahvasti, että Jumala valitsee ja valtuuttaa jokaisen työntekijänsä. Kunnioitan suuresti niitä, jotka palvelevat Jumalaa omalla persoonallaan ja lahjoillaan.
Toivoisinkin tätä samaa kaikkien kohdalle. Siis että jokainen, oli sitten mies tai nainen, voisi toimia ja palvella seurakunnassa / seurakuntaa sen kutsumuksen mukaan, ja niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut, omana itsenään. Se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin itsensä toteuttaminen, joka on lähtökohtaisesti itsekästä toimintaa, vaan sitä, että ihminen asettaa vapaaehtoisesti itsensä alttiiksi toisten hyväksi, Jumalan edessä.
Nämä ovat tällaisia hajanaisia ajatuksia, joita olen tässä pyöritellyt mielessäni. Kaikkea en osaa laittaa selkeään muotoon, mutta ehkä tästä jotain selvyyttä sai. :)
