Tämä jae kolahti taas kerran lukiessani Psalmeja. Jotenkin se kuvaa sitä rukousta, joka myös nousee mun sisältäni.
"Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra,
Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua,
Israelin Jumala."
Ainakin mä haluaisin olla tavoittamassa niitä, jotka etsivät Jumalaa, tarkoitusta elämälleen ja niin edelleen. Ja tossa jakeessa mua puhutteli se, että osaisin elää oikeassa suhteessa Jumalaan, niin, että Hänen nimensä saisi kunnian, että Hänen nimSehän ensä saisi tulla tunnetuksi myös mun elämäni kautta, positiivisessa mielessä.
Se EI tarkoita sitä, että pakonomaisesti pyrkisin suoriutumaan hyvin uskonelämästä, tai pitäisin yllä kulissia onnistuneesta elämästä. Sehän ei anna oikeaa kuvaa Jumalasta, Jumala kun on armollinen, ja Hän rakastaa meitä ihmisiä, jotka epäonnistumme, lankeamme ja koemme heikkoutta. Eli, että osaisin elää aidosti koko elämäni Jumalan edessä, rakastaen Häntä ja lähimmäisiäni, on se haaste.
Tähän tietty liittyy myös se, onko mulla aina oikea kuva Jumalasta. Suorituskeskeinen ja vaativa jumalakuva saa aikaan suorituskeskeistä uskonelämää, mikä voi välittyä myös toisille vaatimuksina, kun taas armollinen jumalakuva saa aikaan uskonelämää, jossa (toivottavasti) välittyy armollisuus sekä itseä että lähimmäisiä kohtaan.
Lopuksi biisi May the words of my mouth, joka perustuu Psalmiin 19.
Itse olen huomannut sen, että toisinaan kristityille sälytetään ns. ”ystävyysevankelioinnin” taakkaa. Ajatuksena on, että harjoittamani kristillinen elämäntapa tekisi omistautuneisuudessaan ja puhtaudessaan vaikutuksen ei-uskovaan lähimmäiseen niin, että hänessä syntyisi halu seurata Jeesusta. Kuitenkin juuri tämä ajattelu johtaa usein mainitsemaasi suorituskeskeisyyteen.
VastaaPoistaYstävyysevankelioijana olenkin itse täysin epäonnistunut. Myöhemmin olen tajunnut, ettei evankeliointi tapahdu niin, että jokin minun ominaisuuteni vakuuttaa ei-uskovan kristillisestä totuudesta, vaan päinvastoin: ystäväni tulee uskoon minusta huolimatta, ja oman esimerkkini rooli on se, että jos tällainenkin ihminen kuin minä voi pelastua – tällainen ylpeä ja jumalaton –, niin miksei kuka tahansa muukin.
Mielestäni suorittava ystävyysevankeliointi perustuu harhalle, että kristinusko olisi etupäässä Jeesuksen esimerkin seuraamista. Sitähän se ei ole. Kristitylle Jeesus on ensisijaisesti sovittaja ja vasta sitten esimerkki. Esimerkkinä Kristus näet edustaa lakia, mutta sovittajana evankeliumia. Uskova jolle Jeesus on alkanut merkitä ensisijaisesti esimerkkiä, joutuu lopulta ahdistukseen, koska hän on jo lähtökohtaisesti epäonnistunut täyttämään sitä vähimmässäkään määrin. Evankeliumina Jeesus kuitenkin täyttää sen, mitä hän lakina vaatii.
Olipas mielenkiintoinen psalmin kohta - ihan on mennyt itseltäni ohi! Tuli tosiaan mieleen, että tässä saa olla aika tarkkana, ettei lipasahda pessimismiin Jumalan suhteen eikä toisaalta tule luvanneeksi kanssakulkijoilleen liikoja kuten paranemisihmeitä tai... kultapölyä.
VastaaPoistaKiitos hyvistä kommenteista!
VastaaPoistaJoo, tasapaino Jumalasuhteessa on hyvä asia.
Mä oon kans miettinyt tota ystävyysevankeliointia, että se on haastavaa. Toisaalta, joku joskus esitti kysymyksen, onko olemassa jotain muuta kuin ystävyysevankeliointia, sillä suurin osa ihmisistä tulee Jeesuksen luo jonkun ystävän sinne tuomana.
Tänään tunnilla puhuimme lähetin esimerkistä, tai miten lähetin tulisi elää. (Eli onko lähetti joku suuri / pyhä opettaja / lääkäri yms., joka tulee jostain kaukaa auttamaan, vai tavallinen ihminen, joka palvelee armollista Jumalaa.) Olisi helpompi, ainakin joissain tilanteissa astua siihen pyhimyksen tai sankarin rooliin, antaen valmiit vastaukset, kuin siihen, että aitona ihmisenä on ihmisten rinnalla, sellaisena kuin on, palvellen Jumalaa.