Raamatullista kulttuuria?

Olen tässä pohtinut seurakuntakulttuuria, kristillistä kulttuuria tai kulttuuria ihan ylipäätään. 

Sain tällä viikolla postissa tilaamani kirjan Translating Bible into Action, jota käytimme oppikirjana opiskellessani Englannissa. Kirja on tarkoitettu oppikirjaksi palvelemaan sitä tarkoitusta, että Raamatun Sana voisi tulla eläväksi ja tärkeäksi jokaisella kielellä ja joka kulttuurissa.

Kirjassa on luku, jonka aiheena on 'Kulttuuri Jumalan suunnitelmassa'. Jumala on luonut eri kielet ja kulttuurit ja jokaisessa niissä on jotain hyvää, samoin kuin jokaisessa on myös jotain pahaa. Yksikään kulttuuri ei siis ole täydellinen. Elämme kulttuurin keskellä, emmekä pääse siitä irti. Käsitys siitä, mikä on hyvää tai pahaa kulttuuria, raamatullista tai pakanallista, on vaihdellut historian aikana.

Länsimainen kulttuuri on muovautunut pitkän ajan kuluessa. Euroopassa, samoin kuin Pohjois-Amerikassakin on pitkä kristillinen historia. Kristillisellä uskolla / kirkolla on ollut vaikutusta kulttuuriimme. (Länsimaisessakin kulttuurissa on kuitenkin paljon piirteitä, jotka eivät ole Raamatun mukaisia.)

Menneinä aikoina on ollut vallalla käsitys, että lähetystyön tarkoitus oli sivistää villejä pakanoita ja samalla, kun tehdään lähetystyötä, tehdään heistä "länsimaalaisia". Tästä on tullut / jäänyt sellainen vaikutelma, että länsimainen kulttuuri = kristillinen / raamatullinen kulttuuri. Tämä on heijastunut myös niihin seurakuntiin, joita silloin perustettiin lähetyskentille, sillä niiden seurakuntakulttuuri oli vahvasti länsimaista perua.

Translating Bible into Action -kirjassa on sketsi, vuoropuhelu, joka sijoittuu jonnekin Afrikan mantereelle. Siinä innokas evankelista evankelioi kahta miestä, jotka istuvat syömässä puun alla. Kun miehet, halutessaan miellyttää vierasta, myöntävät ottavansa Jeesuksen vastaan, sanoo evankelista, että te olette nyt kristittyjä. Ja hän jatkaa kyselemällä, miksi syötte täällä ulkona, sillä kristityt syövät sisällä. Tai miksi ette käytä ruokailuvälineitä ja lautasia, sillä kristityt eivät syö sormin yhteisestä astiasta, jne. Kaikki ymmärtävät, että tämä innokas evankelista puuttui epäolennaisiin asioihin, sillä kristillinen kulttuuri on jotain aivan muuta kuin "syömistä ja juomista".

Room. 14:17: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. 

Tästä voi tulla ajatus, että kulttuuri on tietysti haaste lähetyskentällä, mutta ei täällä Suomessa. Minä väittäisin, että meillä on seurakunnassa läsnä monia kulttuureja, sillä meitä on eri ikäisiä, tulemme erilaisisista taustoista ja puhumme eri kieliä. Joten ajattelen, että erilaiset kulttuurit asettavat haasteita myös täällä Suomessa.

Nykyisessä seurakuntakulttuurissammekin on paljon piirteitä, jotka eivät nouse Raamatusta, vaikka monet voivat niin ajatella. Voi olla, että näitä asioita on perusteltu alunperin Raamatulla. Yksi tällainen asia on esimerkiksi se, että yhteen aikaan opetettiin, että uskovien tulee erottua muista. Sitä on perusteltu sillä, että kreikan sana ekklesia 'seurakunta' tarkoittaa kirjaimellisesti ulos kutsuttuja. Tämä on johti siihen, että monet, varsinkin nuoret, jäivät uskonsa kanssa todella yksin.

Monet seurakuntakulttuurin piirteet ovat alkuaan olleet normaaleja asioita, myös ympäröivässä yhteiskunnassa. Nyt, kun yhteiskunta seurakunnan ympärillä on muuttunut radikaalisti, sanotaan 50 vuoden aikana, nämä piirteet ovat jääneet ikään kuin jäänteiksi vanhasta kulttuurista.  Ajatus siitä, että tätä kulttuuria tai tapoja tulisi muuttaa, tai joistain asioista voisi luopua, sillä ne eivät enää toimi niin kuin ennen, aiheuttaa usein vahvan vastareaktion. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että niitä asioita on aluperin perusteltu Raamatulla ja niistä luopuminen olisi toimimista Raamatun sanaa vastaan.

Monet rukoilevat ja ovat rukoilleet, että uusia ihmisiä löytäisi tiensä seurakuntaan. Pohdimme solussa, että mitä jos Jumala oikeasti vastaa tähän rukoukseen, olemmeko valmiita vastaanottamaan heitä. Voi myös kysyä, mitkä asiat ovat sellaisia, jotka ovat oikeasti osa raamatullista kulttuuria, ja mitkä taas sellaisia, jotka ovat lähinnä historian painolastia, tyyliin, "näin tehiin kultaisella 50-luvulla, ja siksi näin pitää toimia edelleen".

Apostolien teoissa kuvataan (Apt. 15), kuinka alkuseurakunta käsitteli asiaa. Kysymys siitä, pitääkö pakanataustaisten kristittyjen noudattaa juutalaisia sääntöjä ratkaisitiin niin, että ei tarvitse. Juutalais-kristityt sen sijaan jatkoivat näiden sääntöjen noudattamista.

Translating Bible into Action kirjassa todetaankin:
"What unites Christians is not that they adopt the same customs, but they are united in love (John 17:21) and in their faith in the cross of Jesus Christ (Gal. 6:14-15)."

Kristittyjä ei yhdistä se, että omaksumme samanlaisia tapoja, vaan he ovat yhtä rakkaudessa (Joh. 17:21) ja uskossaan Jeesuksen Kristuksen ristiin (Gal. 6:14-15).

Joh. 17:21

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat ytä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinusa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Gal. 6:14-15

Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesusksem Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle. On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi.

Saakoon Jumalan antama rakkaus ja usko Hänen Poikansa ristillä hankkimaan sovitukseen yhdistää meitä!

Valitus - rehellisenä Jumalan edessä

Viime sunnuntaina olimme soluna vastuussa jumiksesta täällä Vammalassa. Oli mahtavaa tehdä sitä yhdessä, kun kaikilla oli oma tehtävänsä. Mulla oli sitten vastuullani saarna. Taisin luvata, että jaan sen täällä blogissakin. :) (Facebookin puolella olen jakanut pohdintojani sway -muodossa.)

Jumiksen aiheena oli valitus.

Nämä pohdinnat lähtivät liikkeelle, kun olin kesäkuun alkupuolella Englannissa eräässä seminaarissa, jossa yhden puheen aihe liittyi valitukseen. Heinäkuussa taas katsoin luennon / opetuksen psalmiin 88 liittyen. Tämä psalmi on valituspsalmi. 

Ensimmäinen näistä opetuksista liittyi lähetyskontekstiin: lähetyskentällä voi tulla vastaan ihmisiä, jotka ovat omassa elämässään kokeneet järkyttäviä asioita, kuten sotaa, nälänhätää ja tauteja. Länsimaiden turvallisesta ilmapiiristä tulevana voi olla haastavaa kohdata näitä ihmisiä. Yksi avain heidän kohtaamiseensa löytyy Raamatun teksteistä, valituksesta. 

Raamatun teksteissä on paljon valitusta, esim. psalmeista noin 40% on sitä. Tämän lisäksi mm. Jobin kirja sekä profeettojen tekstit sisältävät sitä paljon. Huomautuksena, että valittamista ja napisemista esiintyy meidän(kin) kulttuurissamme paljon, kun ihmiset purkavat pahaa oloaan valittamalla kaikesta mahdollisesta. Nyt puhutaan eri asioista. (Suomen kielessä ei ole oikein vaihtoehtoja käyttää eri sanoja.)

Sana psalmi tarkoittaa ylistystä. Voidaankin kysyä, kuinka valitus liittyy tähän. Osa näistä valituspsalmeista sisältää yksilön valitusta, jossa ihminen tuo Jumalalle kärsimyksensä, tuskansa ja kipunsa. Osa taas on yhteisön valitusta, jossa yhteisö tuo koko yhteisöä koskettavia asioita Jumalalle. Monet näistä psalmeista eivät kuulosta "kristillisiltä", sillä ne sisältävät aika karua tekstiä. 

Psalmi 88 on yksilön valitusta, ja sen kirjoittaja on Heman, joka oli pappi ja ylistyksen johtaja. Vanhassa testamentissa papin tehtävä oli toimia välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä, ja tuoda kansan kiitos- ja rukousaiheet Jumalalle. 

Psalmissa 88 Heman ilmaisee epätoivoaan ja jopa vihaansa Jumalaa kohtaan. Voisi ajatella, että tällainen teksti kuuluisi enemmänkin jumalattoman suuhun, mutta tekstin kirjoittaja on kuitenkin Jumalan uskollinen palvelija. Psalmin viimeinen sana on 'pimeys'.

Ps. 88

Korahilaisten psalmilaulu. Laulunjohtajalle. Kuorolauluna laulettavaksi. Esrahilaisen Hemanin virsi. Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi. Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen! Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan -- nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä. (sela) Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossani minä itken simäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti. Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa, että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa? Mutta minä huudan sinua, Herra, heti aamulla nousevat rukoukseni eteesi. Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi? Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema on uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut. Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut. Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, ne piirittävät minua joka puolelta. Kaikki ystäväni sinä olet karkottanut, nyt on seuranani vain pimeys.

Hemanilla on pohjaton suru, ja hän jopa kokee hukkuvansa. Kuitenkin, hän on kääntynyt Jumalan puoleen. Tämä tulee ilmi jakeissa 1-2, 9 ja 13. Kirjoittaja siis syyttää Jumalaa ahdingostaan, mutta samalla pyytää häneltä apua.

Ps. 88:1-2

Vaikka valituspsalmit voivat vaikuttaa hämmentäviltä, ovat ne Raamatussa kuitenkin tarkoituksella. Epätoivo voi nimittäin olla ylistystä, sillä se voidaan rukoilla Jumalalle. 

Mitä sitten yleensä tehdään epätoivolle ja surulle? Englantilaisessa kulttuurissa suru, epätoivo ja murheet haudataan syvälle sisimpään, juodaan kuppi teetä ja hymyillään, ja kaikki on taas hyvin. Australialaisessa kulttuurissa monet toistelevat, että kaikki on tosi hyvin, mutta sitten he menevät ja ampuvat itsensä. Suomalaisessa kulttuurissa toimitaan varmaan samoilla linjoilla edellisten kanssa: negatiiviset tunteet ja kokemukset pyritään hautaamaan, kuka milläkin keinolla.

Voidaan kysyä, tunnistammeko kristittyinä ja uskovina epätoivon, surun ja kivun, vai hautaammeko ne. Psalmit opettavat meille, mitä tehdä: sanoita ja rukoile tuskasi Jumalalle. Kärsimyksestä tulee ylistystä, kun rukoilemme sen Jumalle. Myös mielenterveydelle on tärkeää osata sanoittaa tuskansa.

Psalmien kirjoittajat myös monesti muistavat Jumalan hyvyyden ja armon, kaikesta huolimatta. Heman kokee olevansa pimeydessä, mutta huutaa silti Jumalan puoleen. Joskus elämässä on tilanteita, joissa on hyvä rukoilla jonkun valituspsalmin sanoin. Jotain on pielessä, jos aina ahdistaa, ja on sellainen tilanne, että täytyy rukoilla valituspsalmin sanoin, tai vaihtoehtoisesti, jos koskaan ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi valittaa Jumalalle.

Psalmeissa käytetään voimakastakin kieltä. Välillä kirjoittaja syyttää suoraan Jumalaa kohtaamistaan onnettomuuksista ja kärsimyksistä. Samoin teksteissä protestoidaan Jumalaa vastaan. Tämä on tunneilmaisua, jota ei tule tulkita kirjaimellisesti, vaan nimenomaan tunteiden kautta.

Ps. 88:9

Kristillinen kirjailija ja ajattelija Philip Yancey on kirjoittanut Jobin kirjaan liittyen:

Yksi Jobin kirjan rohkea sanoma on se, että Jumalalle voi sanoa mitä vain. Voit heittää hänelle surusi, vihasi, katkeruutesi ja pettymyksesi -- hän voi suodattaa sen kaiken. Usein Raamatun hengelliset jättiläiset kamppailivat Jumalan kanssa. He pitivät parempana jatkaa matkaansa ontuen, kuten Jaakob, kuin että olisivat sulkeneet Jumalan pois elämäsään.

Jaakob siis kamppaili Herran enkelin kanssa, eikä halunnut päästää hänestä irti, ennen kuin sai siunauksen (1. Moos. 32). Tuon kamppailun seurauksena hän ontui lopun elämäänsä. Meillä tulisi olla samankaltainen asenne.

Mitä siis teemme näille negatiivisille tunteille? Kun tulemme yhteen, laitammeko seurakuntanaamarin kasvoillemme, ja esitämme, että kaikki on hyvin? Edellä luomme, että Heman rukoili tuskansa Jumalalle. Olen huomannut, että aika usein kriisin tullessa käännytään sisäänpäin tai poispäin. Varsinkin, jos kriisillä on jotain tekemistä hengellisen elämän kanssa, jäädään helposti pois seurakunnan yhteydestä (mikä ei tarkoita, että ihminen kääntäisi selkänsä Jumalalle.) Surullista on, että juuri silloin, kun ihminen kaikkein eniten tarvitsisi apua ja tukea, käännytään helposti pois yhteydestä. Raamatun sankarit toimivat toisin: kriisin tullessa he kääntyivät Jumalan puoleen. Rukoukseni on, että tämä voisi olla totta myös meidän elämässämme ja seurakunnassamme.

Katselin joskus haastatteluohjelmaa, joka liittyi adoptiolapsiin. Siinä haastateltava sanoi, että kun lapsi saa ensimmäisen itkupotkuraivarin, on se shampanja pullon paikka. Lapsella on nimittäin silloin tunne, että nämä ihmiset eivät lähden mihinkään, vaikka mitä tapahtuisi, mikä tarkoittaa sitä, että lapsella on turvallinen tila kokea negatiivisia tunteita.

Samaa voidaan kokea myös suhteessa Jumalaan. Jumala ei hylkää tai kaadu, jos ilmaisemme negatiivisia tunteitamme, kuten epätoivoa, vihaa tai surua. Lauri Thuren kirjoittaa osuvasti kirjassaan Raamatun käyttöohje s. 163

"Moni syvällinen kristitty on kasvanut pitkään synnin ja armon tunnossa edeten hengelliseen aikuisuuteen. Jumalasuhde on jalostunut vuosien varrella, urkujen soinnista ja viisaasta teologiasta osataan nauttia. Kun sitten sairaus iskee kohtuuttoman rajusti, läheinen otetaan pois tai kun perkele väläyttää omassa sisimmässä olevaa pimeyttä, ja kun Jeesus vielä vastaa tylysti, mitä teet? Silloin ei ole hyvä jäädä odottamaan tyynenä eikä ikävöimään. Pitää muuttua lasten kaltaiseksi. Tulee huutaa Jeesukselle päin näköä niin kuin kanaanilainen nainen tai niin kuin Samuel tai Daavid: Sinä olet luvannut auttaa. Jeesus vastaa: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka öin ja päivin huutavat häntä avuksi." (Luuk. 18:7) Niiden, jotka huutavat, on Jumalan valtakunta, ja niiden, jotka ottavat sen vastaan kuin lapsi."

Luuk. 18:7

Psalmin 88 kirjoittaja Heman oli pappi, joka summasi kansan rukousaiheet ja ylistyksen, ja toi ne Jumalalle. Hän oli siis esikuva siitä, mitä Jeesus tekee. Vanha testamentti on ikään kuin lyijykynäluonnos, jonka Jeesus täyttää ja värittää Uudessa testamentissa. Jeesus eli ihmisen elämän, ja koki ihmisen tuskat sekä ilot. Hän rukoili kaikki psalmit, sekä ylistyksen että valituksen. Hän on suuri ylimmäinen pappi, joka summaa kärsimyksemme ja rukoilee ne Jumalalle. Edelleen.

Suurin kipu ihmisen elämässä on usein kokemus siitä, että Jumala on hylännyt hänet. Jeesus taas rukoili ristillä jakeen Ps. 22:2 sanoin: "Jumalani Jumalani, miksi minun hylkäsit". Jumalan Poika siis otti Jumalan hylkäämänä olemisen omalle kohdalleen. Meillä on siis Jumala, joka tietää, miltä tuntuu, kun Jumala on hylännyt.

Ps. 22:2

Teini-ikäisenä yksi lempilauluistani oli Exitin laulu Kultasiivin, joka kertoo juuri siitä, kuinka Jeesus on käynyt läpi kaiken sen pimeyden, mitä meidän ihmisten tiellä mahtuu.

Et jäänyt rauhan kotiin sinä Poika taivaan maan.
Saavuit alas pelkoon sotiin maan kivut kantamaan. 
Et pakoon ihmisyyttä juosta tahtonut silloinkaan
kun sokeasti syyttä sinut syöksimme kuolemaan. 

Herra, et lentänyt kultasiivin yli kivun ja kuoleman. 
Sinä itkit kun viereesi hiivin, siksi sinua rakstan. 
Sinä teit mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään: 
Sinä rakastit tätä maata, joka sai sinut itkemään. 

Eräs ei-kristitty puhuja oli puhunut aiheesta: Mitä tehdä, kun kohtaan kärsivän ihmisen. Yksi sana, mikä ei koskaan auta, on jos lohduttaja sanoo 'ainakin / ainakaan'. Esimerkiksi, jos sanon, että "oikea polveni on kipeä", niin ei se paljon lohduta, jos joku sanoo siihen, että "No ainakin vasen polvesi on terve." Mikä sitten auttaa? Kun lohduttaja sanoo: 'minä myös'. Kun kiipeät kuoppaan yhdessä ahdistuneen ystäväsi kanssa ja sanot: "Niin minäkin", se tuo mukanaan lohdutuksen. Vaikka elämäntilanteet voivat olla erilaisia, voi toisen tunnekokemukseen silti samaistua.

Entä sitten Jumala? Hän tulee luoksemme alas pimeyteen, ja sanoo: "Minä myös". Siksi on mahdollista johdata Jumala juuri silloin kaikkein syvimmällä tasolla, kun koen, että Jumala on hylännyt minut.

Mitä sitten voisi tehdä? Voi rukoilla kärsimyksensä ja epätoivonsa Jumalalle. Aina ei ole sanoja, on vain huokaus. Jumala rukoilee sinussa sen huokauksen kautta. Voi myös käyttää valituspsalmeja apuna rukouksessa, sanoittamaan kipua ja tuskaa. Kun sanoja alkaa löytymään, voi psalmien teksteihin laittaa mukaan omia sanojaan. Voi kirjoittaa, laulaa tai sanoittaa oman psalminsa. Kärsimyksen kokemuksen kautta voi myös kokea yhteyttä Jeesuksen kärsimyksiin, kuten Paavali kirjoittaa (Fil. 3:10).

Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. 

Fil. 3:10

Tarveharkintaista evankeliointiako?

En olekaan tänne blogiin kirjoittanut pohdintojani taas hetkeen. Kaikenlaista sitä on kyllä tullut pohdittua. Esimerkiksi olemme ensi sunnuntaina soluna vastuusa jumiksesta täällä Vammalassa, ja mulla on silloin saarnavastuu. Jumiksen teemana on Valitus ja rehellisenä Jumalan edessä oleminen. Siitäkin jossain vaiheessa kirjoitan tänne. :) 

Nämä ajatukset nousivat mieleeni, kun luin Ylen sivuilta jutun, jossa kerrottiin, kuinka jossain päin Suomea järjestetään kansanopistossa mm. enkelihoidon kurssi. Tämä kurssi oli tullut täyteen heti ilmoittautumisen ensimmäisenä päivänä. Jäin pohtimaan, miksi ihmiset haluavat niin innokkaasti osallistua tällaisille "huuhaa -kursseille". Tulin siihen tulokseen, että nämä kurssit vastaavat johonkin tarpeeseen, mitä ihmisillä on, esimerkiksi hengellisyyden kokemisen tarpeeseen. 

Aloin sitten pohtia, miksi nämä ihmiset ohjautuvat tällaisten "huuhaa -juttujen" tai ei-kristillisen hengellisyyden pariin, mutta kristillisten seurakuntien jäsenmäärässä tämä kaipaus ei näy. Jäin miettimään sitä, mitä voitaisiin seurakunnissa tehdä toisin, jotta ihmiset, jotka kaipaavat elämäänsä hengellisyyttä, voisivat löytää sen kristillisen seurakunnan piiristä.

Itse katselen asiaa helluntailaisuuden näkökulmasta, ja voisin sanoa, että ei meillä välttämättä ole sellaista toimintaa, mikä vastaisi tähän tarpeeseen. Esimerkiksi helluntailaisessa perinteessä mystiikka, mietiskely tai hiljaisuuden retiriitit ovat olleet aika harvinaisia. (Tai en itse ole sellaisiin kovinkaan usein törmännyt.) Tämä on tosin sellainen heitto mutu -tuntumalla. :)

Toinen asia, mikä nousi tuosta Ylen jutusta, oli se, että opiston rehtorin mukaan noiden kurssien sisältö on lähinnä keskustelua, eikä sisällä hoitoalan opetusta. Tämä mielestäni tuo hyvin esiin sen, että ihmisillä on yleensä tarve tulla kuulluksi ja kohdatuksi. Siksi keskusteleminen, vaikka vieraan ihmisen kanssa, voi jossain tilanteessa olla ensiarvoisen tärkeää. Tämä on huomattu myös seurakunnan toiminnassa, sillä seurakunnassakin on monia ihmisiä, jotka haluavat tulla kohdatuksi, esimerkiksi solussa tai muussa pienryhmässä.

Eräässä laulussa sanotaan, että Jeesus on vastaus. Muistan, kun joku sitten kysyi, että mikä on kysymys. Jäin tämän kaiken keskellä pohtimaan sitä, mihin tarpeeseen eri seurakunnan toimintamuodot vastaavat, ja olisiko mahdollista pohtia seurakunnan / seurakuntien toimintaa tarveharkintaisesta näkökulmasta. (Helluntaipiireissä evankeliointi on ollut tärkeässä roolissa, ja siksi omassa päässäni pohdin nimenomaan evankelioinen kannalta.) :)

Mutta tällaisia pohdintoja tällä kertaa. :) 

Vanhan testamentin kertomukset - terveisiä Englannista

Osallistuin 6.-7.6. Women in Missiology -verkoston seminaariin Birminghamissa, joka oli tosi mielenkiintoinen. Puheenvuoroista jäi paljon pohdittavaa, lisäksi oli mukava tutustua uusiin ihmisiin ja jutella heidän kanssaan. (Oli myös mukava seminaarin jälkeen rentoutua ystävien luona Devonissa, Etelä-Englannissa.)

Seminaarin toisena pääpuhujana oli Mary Evans, jonka aiheena oli Vanhan testamentin kertomukset. Hän otti esimerkkejä mm. Tuomarien kirjasta, jota monet pitävät suorastaan epäkristillisenä. Ja sitähän se onkin. Kirjassa on monia järkyttäviä kertomuksia, joiden tarkoitus ei olekaan kuvata kristillistä elämää, vaan sitä, mitä se ei ainakaan ole. Ne tuovat esiin kritiikkiä esimerkiksi vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Yksi esimerkki tästä on Tuom. 13, jossa Herran enkeli ilmestyy Simsonin äidille. Kun hän kertoo miehelleen, mitä hänelle on tapahtunut, ei hänen miehensä usko. Mies rukoilee, että enkeli ilmestyisi uudelleen niin, että hän on itse paikalla. Jumala vastaa rukoukseen, ja enkeli ilmestyy uudelleen, mutta jälleen niin, että mies ei ole paikalla. Kun mies saapuu paikalle, enkeli kertoo, mitä heidän on tehtävä. Tämä kaikki tapahtui sellaisen kulttuurin keskellä, jossa naisen todistus oli arvoton. Kuitenkin Simsonin äiti, jonka nimeä emme tiedä, on Jumalan todistaja. Minusta huvittavaa on, että Jumala vastaa miehen rukoukseen ilmestymällä jälleen tämän vaimolle, kun mies ei itse ole paikalla, ikään kuin korostaakseen, että hän suhtautuu kriittisesti silloiseen yhteiskuntajärjestykseen ja että naisenkin todistuksella on merkitystä.

Toinen ajatuksia herättävä kertomus, jonka Mary Evans otti puheessaan esille, oli Iisakin tarina. Aabraham ja hänen pojanpoikansa Jaakob (tai myöhemmin Israel) kuvataan Raamatun tekstissä suurina sankareina. Iisak siinä välissä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hänet kuvataan iloisena ja tyytyväisenä ihmisenä. Luvussa 1. Moos. 22 kuvataan kaikille tuttu tapahtuma, jolloin Jumala testaa Aabrahamin uskoa pyytämällä tätä uhraamaan poikansa Iisak. Tekstissä ei mainita, että Iisak olisi kapinoinut tätä vastaan, vaan hän tyytyy osaansa. Luvussa 1. Moos. 24 kerrotaan, kuinka Aabraham lähettää palvelijansa hakemaan vaimoa Iisakille. Vanhemmat järjestivät yleensäkin lastensa avioliitot tuossa kulttuurissa, mutta tekstin mukaan Iisakilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Luvussa 1. Moos. 27 kuvataan, kuinka Rebekka ja Jaakob onnistuvat huijaamaan sokeaa Iisakia.

Mary Evans esittikin puheessaan spekulatiivisen kysymyksen, että mitä jos Iisakilla olikin jonkilainen kehitysvamma. Joku voisi esittää vastalauseen, ja sanoa, että Iisak oli Jumalan valittu ja siunausken perillinen. Mutta miksi Jumala ei voisi valita tai siunata ihmistä, joka on kehitysvammainen? Jumala on valinnut ihmisiä, joilla on fyysinen sairaus, ja he ovat voineet olla suurena siunauksena omalla paikallaan. Samoin on niitä, joilla on psyykkisiä ongelmia, ja jotka ovat olleet Jumalan valittuja, ja jotka ovat olleet siunauksena monille.

Tällaisia pohdintoja mm. jäi mieleen viime viikolla olleesta seminaarista. Loppuun kuva Sidmouthista, jossa vietimme aikaa rannalla ja meressa kahlaillen, kun aurinko paistoi ihmeellisen lämpimästi.

Hengellinen (väki)valta

Osallistuin lauantaina seminaariin, jossa aiheena oli hengellinen väkivalta. Seminaari oli mielenkiintoinen, ja aihe on erittäin tärkeä. On nimittäin monia, jotka ovat tulleet haavoitetuksi seurakunnassa tai muussa hengellisessä yhteisössä, paikassa, jonka tulisi enemmänkin hoitaa kuin haavoittaa. Luennoitsija sanoikin karusti, että seurakunta on ainoa armeja, joka ampuu omat haavoittuneensa. Ihmiset, jotka ovat jollain tavalla haavoittuneita, ovat joutuneet kokemaan, että heitä taakoitetaan lisää seurakunnan tai seurakuntalaisten taholta. 

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni eilen illalla, joten ajattelin kirjoittaa niitä tänne blogiin. :) (Seminaarissa käsiteltiin myös monia muita teemaan liittyviä asioita, mutta tässä siis seminaarin herättämiä ajatuksia.)

Valta ja vallankäyttö on haastava aihe hengellisessä yhteisössä, miksei toki muutenkin. Nöyryys on tärkeä kristillinen hyve, ja välillä se näyttäytyy enemmänkin nöyristelynä, mikä ilmenee lauseina "eihän minulla ole valtaa", "en halua valtaa" jne. (Vaikka voi olla, että tämä ei ole lainkaan totta, ja henkilö on hyvinkin vallanhaluinen.)

Valta ja vallankäyttö on kuitenkin luonnollinen osa ihmisyhteisöä. On kyseessä sitten työporukka, seurakunta, perhe tai ystäväporukka, sosiaalisessa kanssakäymisessä on aina joku, joka käyttää valtaa. Se voi olla muodollista, kuten esimiehellä on alaisiinsa, tai epämuodollista, jolloin ryhmässä ei ole virallisesti nimettyä johtajaa, mutta joku kuitenkin ottaa johtajan paikan.

Koska seurakunta koostuu ihmisistä, valtaa käytetään myös siellä. Ja kun valtaa käytetään, sitä käytetään joskus myös väärin, tahallisesti tai tahattomasti. Tahallinen vallan väärinkäyttö on manipulointia, ja seurakunnassa siihen usein liittyy Jumalan nimissä puhuminen, eli ihminen tuo omat mielipiteensä esiin väittäen niitä Jumalan tahdoksi. Tämä voi tapahtua julkisesti saarnojen tai profetioiden ja ilmestysten kautta, mutta sitä voi tapahtua myös yksityisissä keskusteluissa, tai pienemmässä piirissä. Tämä on vaarallista, sillä ensinnäkin kuulijat saavat väärän kuvan Jumalasta, ja toiseksi, henkilöä, joka sanoo puhuvansa Jumalan nimissä on vaikea arvostella tai hänen kanssaan ei voi olla eri mieltä, sillä silloinhan olisi eri mieltä itse Jumalan kanssa. Voikin sanoa, että jos hengellisessä yhteisössä ei saa arvostella, ajatella kriittisesti tai olla eri mieltä, silloin on kyseessä hengellinen väkivalta.

Jokaisella, joka on jossain tilanteessa johtajan asemassa, on vaikutusvaltaa. Onkin tärkeää tiedostaa, millainen vaikutus meillä on ympäristöömme. Muistan, kun joskus solujohtajakoulutuksessa puhuttiin aiheesta. Minun mielestäni se kuulosti kamalalta, että minulla solujohtajana on vaikutusvaltaa. :) Mutta totta kai, jokainen meistä vaikuttaa omaan ympäristöönsä, varsinkin, jos ihminen on nimetty johtajaksi. Se, miksi vaikutusvalta kuulosti minusta pahalta, oli se, että enhän minä ole varma, onko se, mitä sanon tai teen, tai millainen olen, oikein. Miten minä voisin olla esimerkkinä? Onkin hyvä olla tietoinen, että on olemassa ns. mustia pisteitä, alueita, joita en itse havaitse, mutta jotka vaikuttavat taustalla kaikkeen mahdolliseen. Esim. jos jollakin on vääristynyt kuva Jumalasta, se vaikuttaa siihen, miten hän lukee ja tulkitsee Raamattua. Jos ei lainkaan tiedosta, että mustia pisteitä on olemassa, voi tämä ihminen välittää vääristymän eteenpäin niille, jotka hänen elämäänsä seuraavat.

Tämä psalmin jae kolahti joskus, ja se liittyy tähän aiheeseen siten, että haluan itse olla tietoinen siitä, että minullakin on niitä mustia pisteitä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka näen asiat. Haluaisin, että ihmiset, jotka seuraavat elämääni, voisivat nähdä edes jotain siitä, millainen Jumala oikeasti on, ja että ne vääristymät, joita omassa mielessäni on, eivät estäisi sitä, etten voisi opastaa ihmisiä oikean Jumalan luokse.

Ps. 69:6, kuva on otettu Gloucesterissa Englannissa 2014

Järki, tunteet ja usko

Nämä pohdinnat saivat alkunsa, kun katselin videon otsikon aiheeseen liittyen. Usein kuulee ajatuksen, että usko ei perustu tunteisiin, tai joskus jopa niin, että tuntet eivät liity uskoon lainkaan. Sillä tietysti tarkoitetaan (ilmeisesti) sitä, että uskon totuudet pysyvät samoina, tunteista riippumatta. 

Totta kai, tunteet voivat vaihdella monista eri syistä, esimerkiksi vireystila vaikuttaa tunnemaailmaan. Joskus pohdinkin esimerkiksi ylistämisestä, että Jumala on aina ylistyksen arvoinen, vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan. Ajattelisin kuitenkin niin, että samalla, kun on korostettu sitä, että usko ei perustu tunteisiin, on tehty myös hallaa, eikä tunteille ole annettu sijaa lainkaan. Tunteet ovat kuitenkin osa elämää, myös uskon elämää. 

Raamattua lukiessa voi helposti huomata, että tunteet ovat osa elämää. Esimerkiksi psalmeissa on monia kuvauksia kirjoittajan vahvoistakin tunteista. Profeettojen tekstit taas antavat kuvan Jumalasta, jolla on vahvat tunteet: Hän on täynnä rakkautta, Hän osoittaa vihaansa, Hän on mustasukkainen ja niin edelleen. Raamatun mukaan Jumala ei siis ole sellainen stoalainen järkiolento, tai persoonaton voima, vaan tunteva ja elävä Jumala. 

Tässä muutamia esimerkkejä: 

Jes. 61:8: "Minä rakastan oikeutta ja vihaan riistoa ja vääryyyttä"

Jes. 62:4: "Ei sinun nimesi enää ole Hylätty, eikä maasi nimi Hedelmätön, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni, sillä Herra rakastaa sinua, ja ottaa sinun maasi puolisokseen."

Jer. 31:3: "Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi: -- Minä olen aina sinua rakastanut, Israel, siksi vedän sinua luokseni uskollisesti."

Sak. 8:2: "Minä rakastan palavasti Siionia ja pidän lujasti oman kaupunkini puolta."

Jes. 13:9: "Herran päivä tulee ankarana, täynä raivoa ja hehkuvaa vihaa, se muuttaa maan autioksi ja hävittää sen syntiset asukkaat."

Jes. 13:13: "Sen tähden taivaat järisevät ja maa järkkyy sijoiltaan Herran Sebaotin suuttumuksen vuoksi hänen vihansa päivänä."

Jes. 48:9: "Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen. Jotta minua yhä ylistettäisiin, minä hillitsen vihani enkä tuhoa sinua."

Jes 5:7: Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi."

Sef. 3:17: "Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän riemuitsee sinusta."

Jes. 50:3 "Minä puen taivaan mustiin, suruvaatteeseen, säkkikankaaseen minä sen verhoan."

Jer. 8:21: "Kansani, oma tyttäreni, on murtunut, se isku on murtanut minutkin. Minä pukeudun suruvaatteeseen, toivottomuus on vallannut mieleni."

Jes. 42:10: "Minä olen murheellinen, kun minun täytyi antaa tuhon kohdata teitä."

Lisäksi mm. Hoosean kirjassa käytetään voimakasta kieltä: Jumala vertaa itseään aviomiheen, jonka vaimo (Juudan kansa) on pettänyt puolisoaan vieraiden jumalien kanssa. Samoin Jeremian ja Hesekielin kirjassa vieraita kansoja ja jumalia verrataan Juudan kansan rakastajiksi (esimerkiksi jakeissa Jer. 3:1-2, 4:30, ja Heseklielin kirjan luvuissa 16 ja 23)

Nämä muutamat esimerkit antavat kuvan siitä, että Raamatun ilmoittamalla Jumalalla on voimakkaat tunteet. Myös Jumalan lain, ja siten myös kristillisen elämän, keskiössä on käsky rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. 

Kuvassa on viime kesän ruusu :) 

Siksi ajattelisin, että tunteilla tulisi olla sijansa myös uskon elämässä, ja jopa seurakunnan elämässä. Tiedän, että ihmiset ovat hyvinkin erilaisia siinä, miten ilmaisevat tunteitaan. Toiset ilmaisevat niitä mielellään välittömästi ja kaikkien nähden, ja toiset, kuten minä :), ilmaisevat niitä mieluummin pienemmässä piirissä. Mutta jos kerran Jumala on syvästi tunteva, silloin hän myös ymmärtää meidän ihmisten tunnemaailmaa, ilojamme, kipujamme, surujamme jne. Hän myös ymmärtää myös kaipauksen saada kokea usko myös tunteiden kautta, tai kaipauksen saada ilmaista tunteitaan. 

Lopuksi video, joka ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen (paitsi että siten, että teksti on psalmeista), mutta tämä laulu on soinut mulla päässä: 

Aktiivisuutta ja tehokkuutta - vai sittenkin armoa?

Luin Ylen sivuilla olevan Asta Lepän kolumnin, jonka aiheena oli se, että nyky-yhteiskunnassamme on vallalla ajatus, että kaikkien pitää olla aktiivisia. Tässä linkki tekstiin: https://yle.fi/uutiset/3-10049420

Leppä kirjoittaa: "Aktiivisuuden ihannointi näkyy tätä nykyä kaikkialla. Puhutaan yhdistysaktiiveista ja seura-aktiiveista, aktiiviurheilijoista ja kansalaisaktiiveista. Koulussa tulisi olla tunnilla aktiivinen, äideiltä vaaditaan aktiivisuutta synnytyksessä ja pariskunnilla pitäisi olla aktiivinen seksielämä. Vanhuksille järjestetään aktivoivaa päivätoimintaa ja matkatoimistot markkinoivat aktiivilomia." Vähän myöhemmin hän jatkaa: "Lopulta ei ole väliä edes sillä, mitä aktiivisuus pitää sisällään. Tärkeinä on, että puuhaa pää punaisena jotakin ja on kaiken aikaa matkalla jonnekin."

Kolumnissa oli monia hyviä ajatuksia ja huomioita nyky-yhteiskunnasta. Keskustelimme tällä viikolla solussa seurakunnasta, ja jotenkin ajattelen, että noita kolumnissa mainittuja piirteitä löytyy myös seurakunnan toiminnasta. Puhutaanhan myös seurakunnan aktiivijäsenistä, eli niistä, jotka ovat säännöllisesti mukana seurakunnan toiminnassa.

Mietinkin, onko aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimus myös osa seurakuntakulttuuriamme. Toki, uskon, että meidät on kutsuttu palvelemaan omalla paikallamme ja omilla lahjoillamme, ja ideaalitilanne onkin, että jokainen voisi löytää omat lahjansa ja oman paikkansa palvella. Se on tärkeää paitsi seurakunnan toiminnan kannalta, myös henkilökohtaissa elämässä, ja yksilön hengellisen kasvun kannalta.

Kuitenkaan tämä ideaali ei aina toteudu käytännössä. On niitä ihmisiä, joiden kipeä rukousaihe on, että se oma paikka palvella voisi löytyä, ja sitten on niitä, jotka uupuvat, kun tekemistä on niin paljon. Sitten on niitä, jotka mittaavat omaa arvoaan sillä, kuinka paljon tekee ja saa aikaan. Ja monet ehkä kuvittelevat, että Jumala ajattelee myös niin. Kuitenkin, Hänen armonsa riittää, ja Hänellä on aikaa. Hän ei vaadi meitä olemaan tehokkaita ja aktiivsia, vaan Hän tarjoaa meille armoaan ja apuaan, jota saamme otta hyvillä mielin vastaan.

Seurakunta - toipuvien tekopyhien yhteisö

Löysin somen syövereistä puhuttelevan videon, jossa vastattiin kysymykseen, onko seurakunta täynnä tekopyhiä. Videon voi kasoa täältä. Se on englanninkielinen, mutta seuraavassa selitän suomeksi mitä videolla suunnilleen sanotaan.

Jeesus arvosteli ankarasti tekopyhiä, ja käytti heistä kreikan sanaa hypokrites, joka yleensä viittaa näyttelijöihin, jotka antiikin aikana käyttivät esityksissä naamiota. Matteuksen evankeliumin jakeissa 23:27-28 Jeesus kohdistaa sanansa uskonnollisen elämän eliittiin, eli ihmisiin, jotka sen ajan standardien mukaan elivät hyvää ja Jumalan mielen mukaista elämää, ainakin ulkonaisesti. Jeesuksen kritiikki kohdistuukin siihen, että he näyttävät ulkonaisesti hyvältä, mutta kantavat sisällään kuolemaa. 

Toisaalta mehän kaikki olemme jossain määrin teeskentelijöitä: kukaan meistä ei halua, että koko elämämme, kaikki tekomme, sanamme, ja ajatuksemme julkistettaisiin. Vaikka elämässämme on paljon asioita, joita varmasti mielellämme esittelemme muille, kaikilla meillä taitaa olla "luurankoja kaapissa", ja olemmekin hyviä peittämään epäonnistumisemme ja heikkoutemme. Haluamme laittaa nämä ikävät asiat kellariin, ja lukita oven. Kuitenkin, meillä kaikilla on kaipaus siihen, että voisimme jollekin antaa sen kellarin avaimen, ja näyttää, mitä kaikkea sieltä syövereistä löytyy, ja kokea hyväksyntää, kaikesta huolimatta.

Kysymys kuuluukin, onko siis olemassa joku, jolle sen avaimen voisi antaa, ja joka, nähtyään kaiken sen pahan, rakastaisi siitä huolimatta. Jeesus on nähnyt naamariemme taakse, ja silti hän rakastaa ja armahtaa meitä. Hän kuoli, ja nousi ylös, jotta voisimme heittää naamarit nurkkaan. Videolla sanotaankin, kuinka me usein käytämme elämämme siihen, että näyttäisimme hyvältä tuomioistuimen edessä. Jeesus taas kuoli, ja nousi kuolleista, jotta voisimme näyttää pahalta rakkauden läsnäolossa. 

Vastauksena kysymykseen tekopyhyydestä voidaan sanoa, että seurakunta ei itseasiassa ole täynnä tekopyhiä, vaan se on täynnä syntisiä, jotka ovat toipumassa tekopyhyydestä. (Ja joukkoon mahtuu aina lisää.) Rakkauden läsnäolossa ei tarvitse näytellä, eikä tarvitse näyttää hyvältä. Seurakunnalla on mahtava mahdollisuus olla yhteisö, joka vastustaa tekopyhyyttä, evankeliumin sanoman avulla. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että tämä eheytymisprosessi on vielä kesken, vielä on paljon opittavaa Jumalan armosta. :)

1. Joh. 1:9. Kuva on otettu Gloucesterissa, Englannissa