lauantai 16. kesäkuuta 2018

Vanhan testamentin kertomukset - terveisiä Englannista

Osallistuin 6.-7.6. Women in Missiology -verkoston seminaariin Birminghamissa, joka oli tosi mielenkiintoinen. Puheenvuoroista jäi paljon pohdittavaa, lisäksi oli mukava tutustua uusiin ihmisiin ja jutella heidän kanssaan. (Oli myös mukava seminaarin jälkeen rentoutua ystävien luona Devonissa, Etelä-Englannissa.)

Seminaarin toisena pääpuhujana oli Mary Evans, jonka aiheena oli Vanhan testamentin kertomukset. Hän otti esimerkkejä mm. Tuomarien kirjasta, jota monet pitävät suorastaan epäkristillisenä. Ja sitähän se onkin. Kirjassa on monia järkyttäviä kertomuksia, joiden tarkoitus ei olekaan kuvata kristillistä elämää, vaan sitä, mitä se ei ainakaan ole. Ne tuovat esiin kritiikkiä esimerkiksi vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Yksi esimerkki tästä on Tuom. 13, jossa Herran enkeli ilmestyy Simsonin äidille. Kun hän kertoo miehelleen, mitä hänelle on tapahtunut, ei hänen miehensä usko. Mies rukoilee, että enkeli ilmestyisi uudelleen niin, että hän on itse paikalla. Jumala vastaa rukoukseen, ja enkeli ilmestyy uudelleen, mutta jälleen niin, että mies ei ole paikalla. Kun mies saapuu paikalle, enkeli kertoo, mitä heidän on tehtävä. Tämä kaikki tapahtui sellaisen kulttuurin keskellä, jossa naisen todistus oli arvoton. Kuitenkin Simsonin äiti, jonka nimeä emme tiedä, on Jumalan todistaja. Minusta huvittavaa on, että Jumala vastaa miehen rukoukseen ilmestymällä jälleen tämän vaimolle, kun mies ei itse ole paikalla, ikään kuin korostaakseen, että hän suhtautuu kriittisesti silloiseen yhteiskuntajärjestykseen ja että naisenkin todistuksella on merkitystä.

Toinen ajatuksia herättävä kertomus, jonka Mary Evans otti puheessaan esille, oli Iisakin tarina. Aabraham ja hänen pojanpoikansa Jaakob (tai myöhemmin Israel) kuvataan Raamatun tekstissä suurina sankareina. Iisak siinä välissä on jäänyt vähemmälle huomiolle. Hänet kuvataan iloisena ja tyytyväisenä ihmisenä. Luvussa 1. Moos. 22 kuvataan kaikille tuttu tapahtuma, jolloin Jumala testaa Aabrahamin uskoa pyytämällä tätä uhraamaan poikansa Iisak. Tekstissä ei mainita, että Iisak olisi kapinoinut tätä vastaan, vaan hän tyytyy osaansa. Luvussa 1. Moos. 24 kerrotaan, kuinka Aabraham lähettää palvelijansa hakemaan vaimoa Iisakille. Vanhemmat järjestivät yleensäkin lastensa avioliitot tuossa kulttuurissa, mutta tekstin mukaan Iisakilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä. Luvussa 1. Moos. 27 kuvataan, kuinka Rebekka ja Jaakob onnistuvat huijaamaan sokeaa Iisakia.

Mary Evans esittikin puheessaan spekulatiivisen kysymyksen, että mitä jos Iisakilla olikin jonkilainen kehitysvamma. Joku voisi esittää vastalauseen, ja sanoa, että Iisak oli Jumalan valittu ja siunausken perillinen. Mutta miksi Jumala ei voisi valita tai siunata ihmistä, joka on kehitysvammainen? Jumala on valinnut ihmisiä, joilla on fyysinen sairaus, ja he ovat voineet olla suurena siunauksena omalla paikallaan. Samoin on niitä, joilla on psyykkisiä ongelmia, ja jotka ovat olleet Jumalan valittuja, ja jotka ovat olleet siunauksena monille.

Tällaisia pohdintoja mm. jäi mieleen viime viikolla olleesta seminaarista. Loppuun kuva Sidmouthista, jossa vietimme aikaa rannalla ja meressa kahlaillen, kun aurinko paistoi ihmeellisen lämpimästi.



tiistai 24. huhtikuuta 2018

Hengellinen (väki)valta

Osallistuin lauantaina seminaariin, jossa aiheena oli hengellinen väkivalta. Seminaari oli mielenkiintoinen, ja aihe on erittäin tärkeä. On nimittäin monia, jotka ovat tulleet haavoitetuksi seurakunnassa tai muussa hengellisessä yhteisössä, paikassa, jonka tulisi enemmänkin hoitaa kuin haavoittaa. Luennoitsija sanoikin karusti, että seurakunta on ainoa armeja, joka ampuu omat haavoittuneensa. Ihmiset, jotka ovat jollain tavalla haavoittuneita, ovat joutuneet kokemaan, että heitä taakoitetaan lisää seurakunnan tai seurakuntalaisten taholta. 

Nämä ajatukset pyörivät mielessäni eilen illalla, joten ajattelin kirjoittaa niitä tänne blogiin. :) (Seminaarissa käsiteltiin myös monia muita teemaan liittyviä asioita, mutta tässä siis seminaarin herättämiä ajatuksia.)

Valta ja vallankäyttö on haastava aihe hengellisessä yhteisössä, miksei toki muutenkin. Nöyryys on tärkeä kristillinen hyve, ja välillä se näyttäytyy enemmänkin nöyristelynä, mikä ilmenee lauseina "eihän minulla ole valtaa", "en halua valtaa" jne. (Vaikka voi olla, että tämä ei ole lainkaan totta, ja henkilö on hyvinkin vallanhaluinen.)

Valta ja vallankäyttö on kuitenkin luonnollinen osa ihmisyhteisöä. On kyseessä sitten työporukka, seurakunta, perhe tai ystäväporukka, sosiaalisessa kanssakäymisessä on aina joku, joka käyttää valtaa. Se voi olla muodollista, kuten esimiehellä on alaisiinsa, tai epämuodollista, jolloin ryhmässä ei ole virallisesti nimettyä johtajaa, mutta joku kuitenkin ottaa johtajan paikan.

Koska seurakunta koostuu ihmisistä, valtaa käytetään myös siellä. Ja kun valtaa käytetään, sitä käytetään joskus myös väärin, tahallisesti tai tahattomasti. Tahallinen vallan väärinkäyttö on manipulointia, ja seurakunnassa siihen usein liittyy Jumalan nimissä puhuminen, eli ihminen tuo omat mielipiteensä esiin väittäen niitä Jumalan tahdoksi. Tämä voi tapahtua julkisesti saarnojen tai profetioiden ja ilmestysten kautta, mutta sitä voi tapahtua myös yksityisissä keskusteluissa, tai pienemmässä piirissä. Tämä on vaarallista, sillä ensinnäkin kuulijat saavat väärän kuvan Jumalasta, ja toiseksi, henkilöä, joka sanoo puhuvansa Jumalan nimissä on vaikea arvostella tai hänen kanssaan ei voi olla eri mieltä, sillä silloinhan olisi eri mieltä itse Jumalan kanssa. Voikin sanoa, että jos hengellisessä yhteisössä ei saa arvostella, ajatella kriittisesti tai olla eri mieltä, silloin on kyseessä hengellinen väkivalta.

Jokaisella, joka on jossain tilanteessa johtajan asemassa, on vaikutusvaltaa. Onkin tärkeää tiedostaa, millainen vaikutus meillä on ympäristöömme. Muistan, kun joskus solujohtajakoulutuksessa puhuttiin aiheesta. Minun mielestäni se kuulosti kamalalta, että minulla solujohtajana on vaikutusvaltaa. :) Mutta totta kai, jokainen meistä vaikuttaa omaan ympäristöönsä, varsinkin, jos ihminen on nimetty johtajaksi. Se, miksi vaikutusvalta kuulosti minusta pahalta, oli se, että enhän minä ole varma, onko se, mitä sanon tai teen, tai millainen olen, oikein. Miten minä voisin olla esimerkkinä? Onkin hyvä olla tietoinen, että on olemassa ns. mustia pisteitä, alueita, joita en itse havaitse, mutta jotka vaikuttavat taustalla kaikkeen mahdolliseen. Esim. jos jollakin on vääristynyt kuva Jumalasta, se vaikuttaa siihen, miten hän lukee ja tulkitsee Raamattua. Jos ei lainkaan tiedosta, että mustia pisteitä on olemassa, voi tämä ihminen välittää vääristymän eteenpäin niille, jotka hänen elämäänsä seuraavat.

Tämä psalmin jae kolahti joskus, ja se liittyy tähän aiheeseen siten, että haluan itse olla tietoinen siitä, että minullakin on niitä mustia pisteitä, jotka vaikuttavat siihen, kuinka näen asiat. Haluaisin, että ihmiset, jotka seuraavat elämääni, voisivat nähdä edes jotain siitä, millainen Jumala oikeasti on, ja että ne vääristymät, joita omassa mielessäni on, eivät estäisi sitä, etten voisi opastaa ihmisiä oikean Jumalan luokse.

Ps. 69:6, kuva on otettu Gloucesterissa Englannissa 2014

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Järki, tunteet ja usko

Nämä pohdinnat saivat alkunsa, kun katselin videon otsikon aiheeseen liittyen. Usein kuulee ajatuksen, että usko ei perustu tunteisiin, tai joskus jopa niin, että tuntet eivät liity uskoon lainkaan. Sillä tietysti tarkoitetaan (ilmeisesti) sitä, että uskon totuudet pysyvät samoina, tunteista riippumatta. 

Totta kai, tunteet voivat vaihdella monista eri syistä, esimerkiksi vireystila vaikuttaa tunnemaailmaan. Joskus pohdinkin esimerkiksi ylistämisestä, että Jumala on aina ylistyksen arvoinen, vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan. Ajattelisin kuitenkin niin, että samalla, kun on korostettu sitä, että usko ei perustu tunteisiin, on tehty myös hallaa, eikä tunteille ole annettu sijaa lainkaan. Tunteet ovat kuitenkin osa elämää, myös uskon elämää. 

Raamattua lukiessa voi helposti huomata, että tunteet ovat osa elämää. Esimerkiksi psalmeissa on monia kuvauksia kirjoittajan vahvoistakin tunteista. Profeettojen tekstit taas antavat kuvan Jumalasta, jolla on vahvat tunteet: Hän on täynnä rakkautta, Hän osoittaa vihaansa, Hän on mustasukkainen ja niin edelleen. Raamatun mukaan Jumala ei siis ole sellainen stoalainen järkiolento, tai persoonaton voima, vaan tunteva ja elävä Jumala. 

Tässä muutamia esimerkkejä: 
Jes. 61:8: "Minä rakastan oikeutta ja vihaan riistoa ja vääryyyttä"
Jes. 62:4: "Ei sinun nimesi enää ole Hylätty, eikä maasi nimi Hedelmätön, vaan sinun nimesi on oleva Rakastettuni ja maasi nimi Puolisoni, sillä Herra rakastaa sinua, ja ottaa sinun maasi puolisokseen."
Jer. 31:3: "Herra ilmestyi minulle, hän tuli kaukaa ja sanoi: -- Minä olen aina sinua rakastanut, Israel, siksi vedän sinua luokseni uskollisesti."
Sak. 8:2: "Minä rakastan palavasti Siionia ja pidän lujasti oman kaupunkini puolta."
Jes. 13:9: "Herran päivä tulee ankarana, täynä raivoa ja hehkuvaa vihaa, se muuttaa maan autioksi ja hävittää sen syntiset asukkaat."
Jes. 13:13: "Sen tähden taivaat järisevät ja maa järkkyy sijoiltaan Herran Sebaotin suuttumuksen vuoksi hänen vihansa päivänä."
Jes. 48:9: "Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen. Jotta minua yhä ylistettäisiin, minä hillitsen vihani enkä tuhoa sinua."
Jes 5:7: Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi."
Sef. 3:17: "Herra, Jumalasi, on sinun kanssasi, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän riemuitsee sinusta."
Jes. 50:3 "Minä puen taivaan mustiin, suruvaatteeseen, säkkikankaaseen minä sen verhoan."
Jer. 8:21: "Kansani, oma tyttäreni, on murtunut, se isku on murtanut minutkin. Minä pukeudun suruvaatteeseen, toivottomuus on vallannut mieleni."
Jes. 42:10: "Minä olen murheellinen, kun minun täytyi antaa tuhon kohdata teitä."

Lisäksi mm. Hoosean kirjassa käytetään voimakasta kieltä: Jumala vertaa itseään aviomiheen, jonka vaimo (Juudan kansa) on pettänyt puolisoaan vieraiden jumalien kanssa. Samoin Jeremian ja Hesekielin kirjassa vieraita kansoja ja jumalia verrataan Juudan kansan rakastajiksi (esimerkiksi jakeissa Jer. 3:1-2, 4:30, ja Heseklielin kirjan luvuissa 16 ja 23)

Nämä muutamat esimerkit antavat kuvan siitä, että Raamatun ilmoittamalla Jumalalla on voimakkaat tunteet. Myös Jumalan lain, ja siten myös kristillisen elämän, keskiössä on käsky rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä. 

Kuvassa on viime kesän ruusu :) 

Siksi ajattelisin, että tunteilla tulisi olla sijansa myös uskon elämässä, ja jopa seurakunnan elämässä. Tiedän, että ihmiset ovat hyvinkin erilaisia siinä, miten ilmaisevat tunteitaan. Toiset ilmaisevat niitä mielellään välittömästi ja kaikkien nähden, ja toiset, kuten minä :), ilmaisevat niitä mieluummin pienemmässä piirissä. Mutta jos kerran Jumala on syvästi tunteva, silloin hän myös ymmärtää meidän ihmisten tunnemaailmaa, ilojamme, kipujamme, surujamme jne. Hän myös ymmärtää myös kaipauksen saada kokea usko myös tunteiden kautta, tai kaipauksen saada ilmaista tunteitaan. 

Lopuksi video, joka ei varsinaisesti liity tähän aiheeseen (paitsi että siten, että teksti on psalmeista), mutta tämä laulu on soinut mulla päässä: 


lauantai 3. helmikuuta 2018

Aktiivisuutta ja tehokkuutta - vai sittenkin armoa?

Luin Ylen sivuilla olevan Asta Lepän kolumnin, jonka aiheena oli se, että nyky-yhteiskunnassamme on vallalla ajatus, että kaikkien pitää olla aktiivisia. Tässä linkki tekstiin: https://yle.fi/uutiset/3-10049420

Leppä kirjoittaa: "Aktiivisuuden ihannointi näkyy tätä nykyä kaikkialla. Puhutaan yhdistysaktiiveista ja seura-aktiiveista, aktiiviurheilijoista ja kansalaisaktiiveista. Koulussa tulisi olla tunnilla aktiivinen, äideiltä vaaditaan aktiivisuutta synnytyksessä ja pariskunnilla pitäisi olla aktiivinen seksielämä. Vanhuksille järjestetään aktivoivaa päivätoimintaa ja matkatoimistot markkinoivat aktiivilomia." Vähän myöhemmin hän jatkaa: "Lopulta ei ole väliä edes sillä, mitä aktiivisuus pitää sisällään. Tärkeinä on, että puuhaa pää punaisena jotakin ja on kaiken aikaa matkalla jonnekin."

Kolumnissa oli monia hyviä ajatuksia ja huomioita nyky-yhteiskunnasta. Keskustelimme tällä viikolla solussa seurakunnasta, ja jotenkin ajattelen, että noita kolumnissa mainittuja piirteitä löytyy myös seurakunnan toiminnasta. Puhutaanhan myös seurakunnan aktiivijäsenistä, eli niistä, jotka ovat säännöllisesti mukana seurakunnan toiminnassa.

Mietinkin, onko aktiivisuuden ja tehokkuuden vaatimus myös osa seurakuntakulttuuriamme. Toki, uskon, että meidät on kutsuttu palvelemaan omalla paikallamme ja omilla lahjoillamme, ja ideaalitilanne onkin, että jokainen voisi löytää omat lahjansa ja oman paikkansa palvella. Se on tärkeää paitsi seurakunnan toiminnan kannalta, myös henkilökohtaissa elämässä, ja yksilön hengellisen kasvun kannalta.

Kuitenkaan tämä ideaali ei aina toteudu käytännössä. On niitä ihmisiä, joiden kipeä rukousaihe on, että se oma paikka palvella voisi löytyä, ja sitten on niitä, jotka uupuvat, kun tekemistä on niin paljon. Sitten on niitä, jotka mittaavat omaa arvoaan sillä, kuinka paljon tekee ja saa aikaan. Ja monet ehkä kuvittelevat, että Jumala ajattelee myös niin. Kuitenkin, Hänen armonsa riittää, ja Hänellä on aikaa. Hän ei vaadi meitä olemaan tehokkaita ja aktiivsia, vaan Hän tarjoaa meille armoaan ja apuaan, jota saamme otta hyvillä mielin vastaan.


torstai 11. tammikuuta 2018

Seurakunta - toipuvien tekopyhien yhteisö

Löysin somen syövereistä puhuttelevan videon, jossa vastattiin kysymykseen, onko seurakunta täynnä tekopyhiä. Videon voi kasoa täältä. Se on englanninkielinen, mutta seuraavassa selitän suomeksi mitä videolla suunnilleen sanotaan.

Jeesus arvosteli ankarasti tekopyhiä, ja käytti heistä kreikan sanaa hypokrites, joka yleensä viittaa näyttelijöihin, jotka antiikin aikana käyttivät esityksissä naamiota. Matteuksen evankeliumin jakeissa 23:27-28 Jeesus kohdistaa sanansa uskonnollisen elämän eliittiin, eli ihmisiin, jotka sen ajan standardien mukaan elivät hyvää ja Jumalan mielen mukaista elämää, ainakin ulkonaisesti. Jeesuksen kritiikki kohdistuukin siihen, että he näyttävät ulkonaisesti hyvältä, mutta kantavat sisällään kuolemaa. 

Toisaalta mehän kaikki olemme jossain määrin teeskentelijöitä: kukaan meistä ei halua, että koko elämämme, kaikki tekomme, sanamme, ja ajatuksemme julkistettaisiin. Vaikka elämässämme on paljon asioita, joita varmasti mielellämme esittelemme muille, kaikilla meillä taitaa olla "luurankoja kaapissa", ja olemmekin hyviä peittämään epäonnistumisemme ja heikkoutemme. Haluamme laittaa nämä ikävät asiat kellariin, ja lukita oven. Kuitenkin, meillä kaikilla on kaipaus siihen, että voisimme jollekin antaa sen kellarin avaimen, ja näyttää, mitä kaikkea sieltä syövereistä löytyy, ja kokea hyväksyntää, kaikesta huolimatta.

Kysymys kuuluukin, onko siis olemassa joku, jolle sen avaimen voisi antaa, ja joka, nähtyään kaiken sen pahan, rakastaisi siitä huolimatta. Jeesus on nähnyt naamariemme taakse, ja silti hän rakastaa ja armahtaa meitä. Hän kuoli, ja nousi ylös, jotta voisimme heittää naamarit nurkkaan. Videolla sanotaankin, kuinka me usein käytämme elämämme siihen, että näyttäisimme hyvältä tuomioistuimen edessä. Jeesus taas kuoli, ja nousi kuolleista, jotta voisimme näyttää pahalta rakkauden läsnäolossa. 

Vastauksena kysymykseen tekopyhyydestä voidaan sanoa, että seurakunta ei itseasiassa ole täynnä tekopyhiä, vaan se on täynnä syntisiä, jotka ovat toipumassa tekopyhyydestä. (Ja joukkoon mahtuu aina lisää.) Rakkauden läsnäolossa ei tarvitse näytellä, eikä tarvitse näyttää hyvältä. Seurakunnalla on mahtava mahdollisuus olla yhteisö, joka vastustaa tekopyhyyttä, evankeliumin sanoman avulla. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että tämä eheytymisprosessi on vielä kesken, vielä on paljon opittavaa Jumalan armosta. :)

1. Joh. 1:9. Kuva on otettu Gloucesterissa, Englannissa

lauantai 30. joulukuuta 2017

Eksegetiikan periaatteita, osa 2

Tämä teksti on ikään kuin jatkoa edelliseen postaukseen. :) 

Viimeksi kirjoitin, kuinka Raamatun tulkinnassa on tärkeää, että tekstiä luetaan tai ainakin pyritään lukemaan, sen alkuperäisessä kontekstissa. (Konteksti = tekstiyhteys, historiallinen ja kulttuurinen yhteys) 

Toinen tärkeä asia Raamatun tulkinnassa on selvittää, kenelle teksti on alunperin kirjoitettu. Raamatun tekstit eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan kirjoittajilla oli mielessään yleisö, kenelle teksti kirjoitettiin. Tämä vaikutti siihen, mitä ja miten kirjoittaja tekstiinsä laittoi. Edellisessä postauksessa mainitsin, kuinka Paavalin kirjeet on alunperin kirjoitettu vastauksena seurakunnan tilanteisiin ja erilaisiin haasteisiin. Näinpä Paavalilla oli kirjeissään oma agendansa. Hän kirjoittikin nimenomaan kirjeitä, ollen vuorovaikutuksessa yleisönsä kanssa, eikä esimerkiksi esseetä aiheesta "Pyhän Hengen toiminta seurakunnassa", jossa olisi esitellyt kokonaiskäsityksensä armolahjoista. Hän pyrki vastaamaan seurakunnan tilanteeseen. Alkuperäisen yleisön tilanne vaikutti siis sana- ja aihevalintoihin kirjeissä.

Myös muut kirjoittajat valitsivat sen, mitä tuovat tekstissään esiin sen mukaan, kenelle teksti oli suunnattu. Esimerkkinä tästä ovat synoptiset evankeliumit, Matteus, Markus ja Luukas. (Syn + opto = katsoa yhdessä). Nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan Markus kirjoitti evankeliuminsa ensin, minkä jälkeen Matteus ja Luukas kirjoittivat omansa, käyttäen lähes kaiken Markuksen materiaalin omissa teksteissään. Sen lisäksi Matteuksella ja Luukkaalla on yhteistä materiaalia, jota ei ole Markuksella. Tästä on päätelty, että heillä on ollut yhteinen lähde, jota yleensä kutsutaan Q-lähteeksi. (Q tulee saksan sanasta quelle = lähde.) Lisäksi sekä Matteuksella että Luukkaalla on materiaalia, jota ei ole muilla evankelistoilla. Esimerkiksi Luukkaalla on tuttu jouluevankeliumi, jossa mainitaan paimenet ja enkelit, kun taas Matteus mainitsee itämaan tietäjät ja lastenmurhat Betlehemissä

Proseminaarin tutkielmassa vertailin Matteuksen ja Markuksen kertomusta Jeesuksesta ja kanaanilaisesta naisesta, jolla oli sairas tytär. Kertomukset poikkeavat toisistaan, koska Matteuksella (15:21-28) ja Markuksella (7:24-30) oli erilainen yleisö. Matteus kirjoittaa juutalaistaustaisille ihmisille, ja hän käyttää kertomuksessaan VT:sta tuttuja sanoja, kuten 'kanaanilainen'. Hän myös viittaa jakeessa 24 Jeremian jakeeseen 50:6, jossa israelilaiset ovat kadonneita lampaita. Markus taas kutsuu evankeliumissaan naista Syyrian foinikialaiseksi (7:26), eikä muutenkaan viittaa VT:iin. 

Matteuksen ja Markuksen kertomukset eroavat toisistaan myös teologisesti. Markuksen lempisana on 'heti' (joka on 1938 -käännöksessä yleensä käännetty sanalla 'kohta'), ja näin tämäkin kertomus on nopeatempoinen. Matteus taas käyttää tässä kaksi kertaa imperfektiä. "Alaviiteenä" selitys, että kreikassa on kaksi mennen ajan muotoa, aoristi ja imperfekti. Näistä aoristi on tyypillisempi UT:n teksteissä. Yksi ero näiden muotojen välillä on se, että imperfekti yleensä kuvaa pitkäkestoisempaa toimintaa kuin aoristi. Matteus käyttää tätä muotoa jakeessa 22, jossa nainen huutaa apua, ja toisen kerran jakeessa 23, kun opetuslapset pyytävät Jeesusta auttamaan naista. Näin Matteus kirjoittaa, että nainen pyysi apua monta kertaa. Tämä pidentää kertomuksen kestoa ja näin korostaa pakanataustaisen naisen sinnikkyyttä ja uskoa. 

Tässä pieni esimerkki siitä, kuinka Raamatun kirjoittajat kirjoittivat tekstinsä harkiten tietylle yleisölle opetukseksi, rohkaisuksi jne. Onkin hyvä pitää mielessä Raamattua lukiessa, että tekstin vastaanottajat vaikuttivat osaltaan siihen, mitä ja miten kirjoittajat kirjoittivat, millaisia sanavalintoja he tekivät ja niin edelleen. :) 

Lopuksi toivotan kaikille onnellista ja siunattua uutta vuotta 2018 tämän kuvan myötä. (Tekstin löysin jostain, kuva on otettu Gloucesterista joulukuussa.) Suomeksi teksti menee suunnilleen niin, että "Sinun ei tarvitse pelätä tuntematonta. Se on tuntematon vain sinulle Jumala tietää, missä olet, ja Hän myös tietää jokaisen askeleen, jonka Hän pyytää sinua ottamaan."





tiistai 19. joulukuuta 2017

Eksegetiikan periaatteita

Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jonkin aikaa. Olette varmaan kuulleet sanonnan "Raamatulla voi perustella ihan mitä vain". Monethan lukevat Raamattua sieltä täältä, ja tekevät sen pohjalta leikkaa-liimaa tyyppistä teologiaa. Olen kuullut myös saarnoja tai raamattutunteja, jotka ovat lähinnä kokoelma raamatunpaikkoja, (jotka on koottu yhteen esim. IRT:a hyväksi käyttäen), ja jotka eivät itse asiassa liity toisiinsa. Puhujalla voi olla mielessään ajatus, johon hän hakee perusteluja Raamatusta. Tämä lukutapa ei kuitenkaan tee oikeutta tekstille. Eksegetiikassa tutkitaankin Raamattua sen omassa teksti-, historia- ja kulttuuri-kontekstissaan. 

Raamatun kirjat ovat syntyneet eri historiallisissa tilanteissa. Samoin ne edustavat eri kirjallisuuden lajeja ja tyylejä. Tämä vaikuttaa siihen, miten tekstejä luetaan. (Esimerkiksi runotekstejä tulisi lukea niin kuin runoja luetaan jne.) Itse olen opiskelujen varrella saanut paljon ahaa-elämyksiä Raamatun äärellä, kun olen tutustunut tekstin historialliseen taustan, kieleen ja kulttuuriin. 

Yhden tällaisen helmen löysin, kun tein graduani voi -huudoista. Törmäsin artikkeliin, joka liittyi Vuorisaarnaan. (Jos jotakuta kiinnostaa, kyseessä on K. C. Hansonin artikkeli How Honorable! How Shameful! A Cultural Analysis of Matthew's Makarisms and Reproaches.) Olen aina ihmetellyt Vuorisaarnaa lukiessa, kun Jeesus kehottaa luvussa Matt. 6 kuulijoitaan harjoittamaan uskoaan salassa eikä julkisesti, että eihän kukaan seiso kadunkulmissa rukoilemassa. Suomalaisessa kulttuurissa usko / uskonto on vahvasti henkilökohtainen asia. Lähi-idässä ja Aasiassa sen sijaan on vallalla vahvasti kunnia-häpeä -kulttuuri, ja uskontoa tuleekin harjoittaa kaikkien nähden. Kun Jeesus piti saarnansa, hänen kuulijakuntansa eli tällaisessa kulttuurissa. Niinpä Jeesuksen kehotus rukoilla, paastota tai antaa almuja salassa oli paljon radikaalimpi sanoma kuin miltä se suomalaisesta kulttuurista käsin kuulostaa: näin toimivien uskonnollinen ja sosiaalinen asema siinä yhteiskunnassa suorastaan romahti. 

Historiallisella ja kultturisella kontekstilla on suuri merkitys Raamattua lukiessa, sillä Raamatun ilmoituksen mukaan Jumala on sellainen joka toimii historiassa. Sivuhuomautuksena, itse koen tämän lohdullisena: se, että Raamatusta voimme lukea, kuinka Jumala puuttuu historian kulkuun, pelastaa kansansa jne. osoittaa, että Jumala voi puuttua myös minun elämääni. Jumala ei siis ole vain joku korkeampi voima, vaan Hän todella vaikuttaa. Suurin esimerkki siitä on Hänen Poikansa, joka syntyi ihmiseksi, mitä kohta juhlimme. 



Tämä historiallisuus asettaa kuitenkin haasteita Raamatun tulkinnalle. Esimerkiksi UT:ssa Paavali kirjoitti tietylle seurakunnalle, tietyssä tilanteessa. Usein Paavali taisteli harhaoppeja vastaan tai vastasi seurakunnan ongelmiin. Kollegani Gerson Mgaya teki väitöskirjansa armolahjoista, ja hän tutki tuttuja armolahjalukuja 1. Kor. 12-14. Korinttilaisilla oli ongelmia armolahjojen käytössä, ja nämä luvut toimivat vastauksena näihin ongelmiin. Luvuissa korostuu kielilläpuhuminen ja profetia, jotka olivat heille ilmeisesti kaikkein ongelmallisimpia. Suuri osa Pyhän Hengen toiminnasta jää kuitenkin näissä luvuissa vähemmälle huomiolle. Tekstiä lukiessa onkin otettava huomioon ne syyt, miksi Paavali kirjoittaa asiasta.

Tämä voi kuulostaa haastavalta, ja onkin totta, että eksegeesi vie aikaa ja vaatii enemmän perehtymistä asiaan kuin alussa mainittu leikkaa-liimaa -tyyppinen lukutapa tai teologia. Kuitenkin, näin eksegeettinä ajattelen, että tekstiin ja sen taustaan perehtyminen tuottaa siunauksen, ja samalla auttaa ehkäisemään virhetulkintoja ja harhaoppeja. :) 

Vaikka tämä postaus ei nyt varsinaisesti liity jouluun, niin tämän tekstin myötä toivotan kaikille hyvää ja siunattua joulun aikaa! :)