Tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä pohdiskelen, mistä kaikesta voin olla kiitollinen.
Olen kiitollinen kaikesta siitä rikkaudesta, mitä meillä Suomessa on. Meillä on monenlaista rikkautta. Joku voi sanoa, että on meillä myös köyhyyttä, se on totta. Mutta kun vertaa siihen, mitä on muualla, niin on meillä ehdottomasti enemmän rikkautta kuin köyhyyttä.
Meillä on aineellista rikkautta, josta suuri osa maailman asukkaista voi vain haaveilla: useimmilla Suomessa perustarpeet on tyydytetty: meillä on tarpeeksi ruokaa ja lämmin asunto. Näiden lisäksi monilla meistä on paljon muutakin hyvää, kuten lomamatkoja, teknologiaa ja niin edelleen.
Meillä on sosiaalista rikkautta, sillä monelle suomalaiselle kansalaisvaikuttaminen on itsestäänselvyys, kuten esimerkiksi se, että jokaisella on äänioikeus, ja siihen ei vaikuta sosiaalinen asema tai varallisuus, vaan jokaisen ääni on samanarvoinen. Monet vaikuttavat yhteiskuntaan myös erilaisten järjestöjen kautta.
Meillä on henkistä rikkautta, sillä suomalainen koulujärjestelmä on maailman parhaimmistoa, ja se on jokaiselle avoin. Meillä on mahdolisuus oppia, opiskella, ottaa selvää asioista, eikä siihen(kään) vaikuta se, minkälainen asema on yhteiskunnassa tai kuinka paljon on varallisuutta.
Meillä on hengellistä rikkautta, sillä meillä on pitkä kristillinen traditio. Meille on itsestäänselvyys, että Raamattua voidaan luokea suomeksi, ja Jumala ymmärtää, kun puhun Hänelle suomeksi. Meillä on vapaus uskoa, kokoontua ja julistaa evankeliumia.
Tässä hiema ajatuksiani liittyen ajankohtaiseen pakolaisteemaan, joka on ollut esillä uutisissa, somessa ja vaikka missä. Keskustelu on ollut paikoin aggressiivistakin, mikä on välillä tuntunut pahalta.
Jos mietitään, mitä Raamatu asiasta sanoo, niin Vanhassa testamentissa on useita kohtia, joissa käsketään ottamaan muukalaiset huomioon, pitämään heitä tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä, sillä perusteella, että israelilaiset ovat itsekin olleet muukalaisia, Egyptissä. Tässä muutamia esimerkkejä:
"Älä tee muukalaiselle vääryyttä, äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä." (2. Moos. 22:21)
"Älä sorra muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä, ja tiedätte, mitä on elää vieraassa maassa muukalaisena."
(2. Moos. 23:9)
"Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä."
(3. Moos. 19:33)
"Sama laki ja samat säädökset koskevat sekä teitä että teidän keskuudessanne asuvia muukalaisia." (4. Moos. 15:16)
"Samoin tulee teidän rakastaa muukalaista; olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä."
(5. Moos. 10:19)
Voidaan esittää vastalause, että Vanhan testamentin ohjeet eivät pätisi tässä
tilanteessa, emmehän me ole olleet muukalaisina Egyptissä. Kuitenkin, myös Uuudessa testamentissa puhutaan muukalaisuudesta, ainakin Efesolaiskirjeessä ja 1. Pietarin kirjeessä. Toisaalta sitä tarkastellaan siitä näkökulmasta, että, olimme ennen
muukalaisia ja Jumalan vihollisia, nyt saamme kuulua Jumalan perheeseen.
"Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät."
(Ef. 2:19)
Toisaalta taas asiaa tarkastellaan siitä näkökulmasta, että kristittyinä olemme kuin muukalaisia tässä maailmassa. 1. Pietarinkirje on kirjoitettu tilanteessa, jossa seurakunta oli painostuksen tai jopa vainon kohteena. Kristityt olivat kuin muukalaisia omassa maassaan, sillä he käyttäytyivät erilailla kuin muut, mikä aiheutti toisissa ennakkoluuloja ja pelkoa.
Monilla on tässäkin tilanteessa erilaisia pelkoja muukalaisia kohtaan, heidän kulttuurinsa ja tapansa kun ovat erilaisia kuin omamme, ja kulttuurien kohtaamisesta voi seurata ikäviäkin asioita. Varsinkin nyt, kun muukalaisia virtaa maahan niin suurina joukkoina. Myös turvallisuuden koetaan olevan uhattuna: mitä jos tulijat kääntyvätkin jossain vaiheessa meitä vastaan?
Jeesus kuitenkin sanoo:
"Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. Teille on opetettu: rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi, mutta minä sanon teille: rakastaa vihamiehiänne, ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte Taivaallisen Isänne lapsia."
(Matt. 5:42-45)
Tämä on sitä kristillistä etiikkaa puhtaimmassa muodossaan.
Ajattelisin, että kun ihminen, oli hän sitten kuka tahansa, saa kokea rakkautta ja ystävällisyyttä, se puhuttelee. Hesarissa olikin uutinen, satoja turvapaikanhakijoita on kääntynyt kristityksi Saksassa.
En tiedä, miten tässä pakolaiskriisissä tulisi toimia. Poliittiset päättäjät pohtivat sitä, ja etsivät ratkaisuja tilanteeseen. Mutta sen tiedän, että Raamattu ohjeistaa meitä melkoisen selkeästi pitämään huolta niistä, jotka tarvitsevat apua, olivatpa he sitten millaisia tahansa ja riippumatta siitä, ansaitsevatko he sitä vai ei. Samalla tavoin, kuin olemme saaneet kohdata armon oikeaan aikaan omassa elämässämme.
Olen tämän kesän aikana innostunut yhdistämään kirjoittamiani runoja ottamiini valokuviin. Siihen vaikutti se, että latasin helppokäyttöisen kuvanmuokkasuohjelman, jolla tekstin liittäminen kuvaan on mahdollista. Kaikki lähti liikkeelle siitä, että omaksi iltahuvikseni muokkasin kuvia, mutta nyt niitä on kertynyt melkein 30. Ja vielä on paljon runoja jäljellä, ja uusia ehkä (?) tulossa. Olen näitä kuvia postannut Facebookkiin kavereiden iloksi, mutta ajattelin muutaman jakaa myös tänne blogiin. :)
Jumalan oma. Kuva: Gloucester, Englanti. Näkymä ikkunastani collegen pihalle
Pidin pari vuotta sitten tämän saarnan Nokialla perhekirkossa, ja olen sitä saarnannut tässä itselleni, joten ajattelin jakaa sen myös tänne. :)
****
Eräänä päivänä poika kysyy isältään: "Isä, juoksetko maratonin kanssani?" Isä vastaa: "Kyllä", ja he juoksevat ensimmäisen maratoninsa yhdessä. Toisena päivänä poika kysyy isältään jälleen: "Isä, juoksetko toisen maratonin kanssani?" Ja isä vastaa: "Kyllä poikani." Eräänä päivänä poika kysyy isältään: "Isä, haluatko tehdä ironmanin kanssani?" (4 km uintia, 180 km pyöräilyä, 42 km juoksua). Isä vastaa jälleen: "Kyllä". Videolla näemme jeidän tarinansa.
(Varoitus: joku voi ehkä tarvita nenäliinoja...)
Videolla nähdään mahtava kuva isän rakkaudesta poikaansa kohtaan ja yhteydestä heidän välillään. Hengellisesti siinä voidaan nähdä myös kuva Taivaan Isän rakkaudesta meitä kohtaan. Tässä tekstissä / saarnassa on kaksi näkökulmaa, pojan ja isän.
1. Pojan näkökulma
Nähtyäni videon, heräsin pohtimaan, että jos Jumala ottaisi armonsa ja siunauksensa pois elämäni yltä, olisin kuin tuo poika: kykenemätön liikkumaan, ja täysin riippuvainen toisten avusta. Olen siis täysin riippuvainen Jumalasta ja hänen avustaan omassa elämässäni.
Kalevi Lehtinen kertoi joskus omasta elämästään, kuinka hänellä oli uskon elämässään kriisi. Hänen ystävänsä antoivat hyviä neuvoja, esim. rukoilla tai lukea Raamattua tai kasvaa uskossa. Kalevi yritti kaikkea tätä. Sitten hän pysähtyi erään psalmin jakeen kohdalle:
Ps. 103:14:
Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua
Lehtinen pohti, millaista tomu on, ja totesi, että se on täysin hyödytöntä. Mutta hänen oivalluksensa oli, että Jumalakin tietää sen. Näin ollen Hänellä ei ole mitän vaatimuksia tomua kohtaan, johon hän ei olisi antanut voimaansa.
En tiedä, onko tämä sitaatti Lutherilta, mutta se kuulostaa hänen ajatukseltaan:
Jumala ei rakasta meitä siksi, että olemme arvokkaita, vaan me olemme arvokkaita siksi, että Jumala rakastaa meitä.
Kukaan ei maksaisi senttiäkään ämpärillisestä tomua, mutta kuinka paljon meistä on maksettu?
1. Piet. 1:17-19:
Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä.
Tavara on aina siitä maksetun hinnan arvoinen, näin ollen siitä ämpärillisestä tomua on tullutkin äärettömän arvokasta!!
Joskus on hyvä lukea uudelleen ja uudellen niitä tuttuja raamatunkohtia, voi löytää uusia helmiä. :)
Luin joskus uudellen tuttuja jaketa Efesolaiskirjeestä, ja pohdin armoa:
Ef. 2:8-10:
Sillä armosta te olette pelastetut, uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksess hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme.
Jäin pohtimaan, mitä tämän kohdan mukaan ihminen tekee, ja mitä Jumala. Päädyin siihen, että ihmisen osa on vaeltaa. Kaikki muu on Jumalan työtä.
Mitä sitten on vaeltaminen? Se ei ole 100 m pikajuoksu vaan kestävyysmatka. Siihen tarvitaan voimaa, joka meille on itse asiassa annettu, Pyhä Henki. Sitten, jos omaa yhtä huonon suuntavaiston kuin minä, tarvitsee kartan ja kartanlukijan. Kartta on tietenkin Jumalan Sana, ja kartanlukijaksi meille on annettu Pyhä Henki.
Joh. 14:16, 26
Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. ... Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.
Vaeltamiseen kuuluu myös kuuliaisuus, eli tahto pysyä reitillä. Siihenkin meille on luvattu apu, sillä Filippiläiskirjeen mukaan Jumala vaikuttaa meissä tahtomisen ja tekemisen niin, että hänen hyvä tahtonsa saisi tapahtua.
2. Isän näkökulma
Videolla isän olisi helpompi käydä kisa läpi yksin. Samoin, ajattelen joskus, Jumalan olisi helpompi toimia maailmassa ilman meitä. Hän on kuitenkin olemukseltaan isä, siksi hän haluaa meidät mukaan. Hän haluaa toimia meidän kanssamme. (Vaikka todellisuudessa Jumala onkin se, joka saa kaiken aikaan.)
Kerran "täti-hommissa" leivoimme siskontytön kanssa piirakkaa, keräsimme ensin marjat jne. Yhdessä kohtaa sanoin tytölle, että tämä juttu on vähän vaikeampi, että josko minä tekisin sen yksin. Tyttö vastasi, että "tulee nopeammin, kun tehdään yhdessä". En viitsinyt sanoa, että itse asiassa piirakka olisi ollut uunissa jo hetken aikaa, jos olisin tehnyt sen yksin. Mutta koska tarkoituksena ei ollut olla tosi tehokas, ja saada piirakka äkkiä valmiiksi, vaan tarkoitus oli touhuta ja viettää aikaa yhdessä, sillä tehokkuudella ei ollut niin väliä. Minua on siunannut, kuinka jakeessa Mark. 3:14 kerrotaan, kuinka Jeesus kutsui opetuslapsensa olemaan kanssaan, ei tekemään, vaan olemaan. Juuri se oleminen on kaiken lähtökohta, josta sitten nousee se tekeminenkin.
Paavali kirjoittaa 1. Kor. 3:9:ssa, että hän on Jumalan työtoveri. Uskon, etten tee Jumalan Sanalle väkivaltaa, jos sanon, että tämä ei koske vain pastoreita ja evankelistoja, vaan saamme kaikki olla Jumalan työtovereita, missä sitten olemmekaan.
Hiljaisiin hetkiin - kirjassa on teksti, jonka olen muistaakseni jakanut täällä blogissa aiemminkin, mutta jaan sen nyt tähän uudestaan. Tekstissä käy ilmi, että Jumala on isä, ei kriitikko tai vaatija. Hänellä on eri standardit, kun hän katselee lapsiaan.
"Mestari tuomitsee tuloksen mukaan, mutta meidän Isämme tuomitsee yrityksen mukaan. Epäonnistumienn ei aina merkitse väärin tekemistä. Hän tietää kaiken hinnan ja hän punnitsee silloin, kun muut mittaavat. Teidän Isänne! Ajattele, miten suuressa arvossa hän pitää lastensa vaatimattomia yrityksiä, vaikka ne olisivat toisten silmissä kömpelöitä ja mitättömiä. Kaikki johtuu siitä siunatusta totuudesta, että hän on Isä. Älä pelkää omistaa sitä itsellesi."
- Mark Guy Pearse
Monesti, vaikka sitä kuinka tietää, ja on kuullut opetusta, että Jumala on armollinen Isä, tällainen kuin minä suhtautuu silti Jumalaan arasti ja pelolla, miettien, miten paljon paremmin sitä olisikaan voinut toimia. Varsinkin, kun jollekin toiselle on todella helppoa tehdä jotain, esim. evankelioida, kun taas itse kamppailen asian kanssa. Jumala, koska hän on Isä, tuntee meistä jokaisen, ja tietää, mitä lahoja hän on kenellekin antanut. Hän riemuitsee siitä, kun palvelemme häntä, eikä hän vertaa sitä mitä minä teen, johonkin toiseen.
Sef. 3:17:
Herra, sinun Jumalasi, on sinun keskelläsi, hän on voimallinen, hän auttaa. Sinä olet hänen ilonsa, rakkaudessaan hän tekee sinut uudeksi, hän iloitsee, hän riemuitsee sinusta.
Yhteenvetona kaikesta tästä voisi siis sanoa, että:
Olemme riippuvaisia Jumalasta. Se mitä ihminen tekee tai sanoo omassa voimassaan, ei ole merkityksellistä, mutta se, mitä Jumala tekee meidän kauttamme, sillä on iankaikkisuusmerkitystä!
Saamme olle yhteistyössä Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, joka on meidän Isä! Jeesus kutsui opetuslapsensa olemaan kanssaan. Tärkeintä onkin viettää aikaa Jumalan lähellä. Se yhdessäolo ei voi olla näkymättä myös sanoina ja tekoina!
Tämä bloggaus kuuluu taas sarjaan "mietin, saako näin kirjoittaa?". :)
Viimeaikoina ollut mediassa esillä homoliitot jne., ja siihen liittyen tämä postaus...
Luin joskus David Åleskjärin kirjoittaman kirjan Ennen sataa lunta helvetissä. Kirja on hänen omaelämänkertansa. Siinä on ajatuksia herättävää tekstiä, enkä ole varma, olenko kaikesta samaa mieltä, mutta tosiaan teksti laittoi ajattelemaan, mikä onkaan kristinuskon ytimessä.
Taustatietoa:
Kirjoittaja David oli papin poika, kasvanut seurakunnan keskellä, mutta päätyi käyttämään huumeita ja kuului myös kapinaliikkeeseen. Hän kuitenkin tuli takaisin Jumalan ja seurakunnan yhteyteen ja perusti järjestön, joka pyrkii tavoittamaan hänen kaltaisiaan nuoria.
Suora laininaus kohdasta, jossa David kavereineen törmää kadulla kristittyihin, jotka osoittavat mieltään homoliittoja vastaan (s. 93). David kirjoittaa:
"Olisin halunnut juosta lavalle ja repiä mikrofonin puhujien kädestä ja julistaa Jumalan rakkautta kaikille kuulijoille. Yhtäkkiä halusin kertoa heille, ettei se auttaisi heitä millin vertaa, vaikka heistä tulisi hyviä, kunnon kansalaisia, tai he vastustaisivat homoutta ja aborttia, ellei Jeesus saisi synnyttää heitä uudesti. Syvällä sisimmässäni oli jotain, joka pyrki pintaan.
Mutta minähän en ollut "itsekään uudestisyntynyt" enkä tunnistanut omia tuntemuksiani. Halusin kertoa kristityille, että heidän Jeesukselta saama tehtävä oli tällainen: "Parantakaa sairaat, herättäkää kuolleet, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa."
Se oli siis paljon ihmeellisempi tehtävä kuin: "Järjestäkää kansankokouksia syntisiä vastaan, juurikaa pois kaikki moraalittomuus! Sillä joudutte maksamaan kalliisti pyhänä olemisestanne, eikä sen tule olla halpaa muillekaan, ei totisesti!"
Halusin kertoa kristityille, ettei kysymys ollut siitä, että Olan ja Karin piti olla kiltisti ja olla homoutta ja aborttia vastaan. Kysymys on siitä, että heidän piti kohdata oma Luojansa."
David kritisioi toisaalla kirjassaan sitä, kristittyjen tuomitseva asenne oli aiheuttanut sen, että monet ihmiset eivät tiedä kristinuskosta muuta kuin että kristityt ovat homoliittoja ja aborttia vastaan. Jeesus taas sanoi (Joh. 13:35):"Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."
Uskon, että yhteiskunnallisella vaikuttamisella on oma paikkansa, enkä ole sitä vastaan, mutta jos kristittyt profiloituvat ainoastaan sillä, että he vastustavat jotain, antaa se väärän kuvan siitä, mikä kristinuskossa on tärkeintä.
Ja loppuun Davidin tekstiä (s. 150):
"Ulkonaisen perusteella olin aiemmin muodostanut itselleni kuvan siitä, mitä Jeesuksen lähellä eläminen tarkoittaa. Luulin, että siihen tarvittiin tietty tyyli, jotenkin kouristuksenomainen puhetapa ja että täytyi käyttäytyä kuin näyttelijä. Mutta uskovan elämä ei ollut valjua, kuollutta uskonnollisuutta. Uskovan elämä oli Jeesuksen Kristuksen tuntemista.
... Kyse on henkilökohtaisesta suhteesta maailmankaikkeuden Luojaan ja Jumalaan."
Kuva: Hautausmaalta Gloucesterin lähellä olevasta kylästä
Olen tässä pidemmän aikaa pohtinut sitä, kuinka olemme erilaisia persoonia, ja mihin kaikkeen se vaikuttaakaan elämässä. Erityisesti nyt keskityn siihen, että olemme joko introverttejä tai ekstroverttejä. (On myös niitä, jotka ovat jotain siltä väliltä.)
Tämä ei ole vain psykologinen erottelu, vaan sillä on biologinen perusta: hermojärjestelmämme vain toimii eri tavoin. Jos järjestelmää kuvataan verkkona, jolla havainnoimme ympäristöämme, ääniä, valoja, eleitä, kasvojen ilmeitä jne., ekstroverteillä verkon reiät ovat suuret: vain suurimmat kalat jäävät kiinni. Introverteillä sen sijaan verkon reiät ovat pienet, joten he havaitsevat (ja usein myös analysoivat) kaiken mahdollisen. Tämä saa järjestelmän helposti kiehumaan yli. Siksi introvertit usein tarvitsevat lepoa ja rauhaa sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen.
Erilaiset tarpeet
Erilaisuudesta johtuen ekstroverteilla ja introverteilla on erilaiset
tarpeet. Tietenkin osa tarpeistamme on samoja, olemmehan kaikki ihmisiä.
:) Näihin erilaisiin tarpeisiin liittyen olen löytänyt kaksi blogi-kirjoitusta, molemmat ovat tosin englanniksi. Toinen, Holley Gerthin kirjoittama teksti antaa 7 tapaa rakastaa introverttia ja Colleen Mitchellin teksti taas vastaavasti antaa 7 tapaa rakastaa ekstroverttiä
Otsikoiden mukaisesti kirjoittajat antavat ohjeita introvertiltä ekstrovertille ja ekstrovertilta introvertille.
Tässä lyhyesti avainajatuksia blogiteksteistä:
Ekstrovertit:
* Ymmärrä siitä, että ekstroverttius ei ole vain luonteenpiirre, vaan se johtuu biologiasta
* Anna ekstrovertti-ystäväsi olla mukana elämäsi eri käänteissä
* Ekstrovertit tarvitsevat erilaisia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja, varsinkin puhuminen on tärkeää.
* Anna ekstrovertin johtaa
* Ekstrovertti ei aina tiedosta, milloin hänen työtaakkansa on liian suuri.
* Eksrtovertit kaipaavat ystävällisyyttä: he voivat usein ulospäin vaikuttaa itsevarmoilta, mutta eivät aina ole sitä.
Introvertit:
* Ymmärrä siitä, että introverttius ei ole vain luonteenpiirre, vaan se johtuu biologiasta
* Arvosta sitä, että introvertit tuntevat sinut syvällisemmin kuin muut
* Ymmärrä, että introvertit haluavat viettää kanssasi kahdenkeskistä aikaa
* Anna introverttien viettää aikaa itsekseen, syyllisyydestä vapaana
* Tarjoa muitakin mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen kuin puhelinkeskustelut
* Opettele tunnistamaan, milloin introvertit ovat stressaantuneita ja tarvitsevat ekstra-tukea ja lepoa
* Ole ystävällinen: introvertit ovat jo valmiiksi ankaria itselleen, vaikka et sitä arvaisikaan.
Ja samoja ajatuksia ilmaistuan hieman toisin:
Kuva: Care for the Family -yhteisön FB sivulta
Erilainen suhtautuminen
Olen ollut huomaavinani, että yhteiskunnassa (ja usein myös seurakunnassa) ekstroverttiset piirteet ovat niin sanotusti 'in'. On tärkeää olla sosialinen, ja osata myös "mainostaa" itseään, esim. työhakemuksissa jne.
Itse introverttina olen huomannut, ja sama tuli esiin tuon Holley Gerthin blogin kommenteissa, että introverttejä helposti aliarvioidaan, koska useinkaan he eivät halua puhua itsestään tai olla esillä, kuten ekstrovertit. Minulle on joskus sanottu jonkun pitämäni puheen jälkeen, että sinähän osaat puhua. Kyllä. Tiedän, että monilla introvertti-ystävilläni on paljon hyviä ajatuksia ja sanottavaa, mutta koska he eivät mainosta sitä, heidän ajatuksensa jäävät usein sanomatta, ja näin ollen se siunaus, jonka Jumala on heille antanut jää myös saamatta.
Toki tässä on varmasti myös kulttuurieroja: ehkä suomalaisessa kulttuurissa on hyväksytympää olla introvertti kuin esim. amerikkalaisessa kulttuurissa. En tiedä.
En tiedä, miten ekstrovertit ihmiset kokevat tämän, kommentteja?
En tiedä, mikä kausi mulla on nyt meneillään omassa elämässäni, mutta kävin alkukeväästä ostamassa runovihon, ja runoja onkin vihkoon tullut kirjotettua, harvakseltaan, mutta kuitenkin. Edellisistä onkin aikaa vuosikausia.
Jonain päivänä pitänee ne aiemmat runotkin ottaa sieltä laatikosta, ja lukea, mitä onkaan tullut kirjoitettua. Ehkä myös kirjoittaa niitä puhtaksi, ne kun on kirjoitettu erinäköisille lipuille ja lapuille.
Mutta tässä yksi tänä keväänä kirjoittamani, joka liittyy aika vahvasti vielä hämäränä näyttäytyvään tulevaisuuteen:
Oman tiensä kulkija
Askeleet
Läpi rämeikön
Ei polkuja, joita toiset olisivat tallanneet
Ei reittejä, jotka tietäisi turvallisiksi
Kiviä, kantoja, puunjuuria, pimeää
Kauniita auringonlaskuja, lehtien kahinaa puissa, linnunlaulua
Sitä voi yrittää kävellä toisten askelissa
Voi yrittää kulkea tunnettuja reittejä
Voi yrittää kuunnella toisten ohjeita ja neuvoja
Mutta ne askeleet
Ne ovat yksin minun
Askeleet vievät tutkimattomille poluille
Suureen tuntemattomaan
Edellä kulkevat Yhden askeleet
Hänen askelissaan ei tuntematon ole pimeä vaan täynnä valoa
Jeremian saama kutsu (Jer. 1:5-10) on yksi lempiraamatunpaikoistani, sillä olen sen kokenut rohkaisuksi myös omalla kohdallani, kun olen pohdiskellut omaa kutsuani.
"Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja
ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin; minä asetin sinut
kansojen profeetaksi".
Mutta minä sanoin: "Voi Herra, Herra! Katso, en minä kykene puhumaan, sillä minä olen nuori."
Niin Herra sanoi minulle: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene,
kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun
puhua.
Älä pelkää heitä, sillä minä olen sinun kanssasi ja pelastan sinut, sanoo Herra."
Ja Herra ojensi kätensä ja kosketti minun suutani. Ja Herra sanoi minulle: "Katso, minä panen sanani sinun suuhusi.
Katso, minä asetan sinut tänä päivänä yli kansojen ja valtakuntain,
repimään maasta ja hajottamaan, hävittämään ja kukistamaan, rakentamaan
ja istuttamaan."
Se, mikä minua erityisesti on rohkaissu on se, kuinka monta kertaa Jumala sanoo tekevänsä jotain. Vastuu näyttää olevan siis Jumalalla.
Tässä ajatuksia rukoushetkestä tämän katkelman edessä:
Minä valmistin sinut, ei kukaan muu. Huolella suunnittelin, tarkoituksella
Minä olen tuntenut sinut jo ennen syntymääsi, tunnen sinut täysin
Minä valitsin sinut. Ajattele, minä valmistin sinut, minä tunnen sinut ja minä olen valinnut sinut. Voit olla varma, että minä tiedän mitä minä teen.
Minä lähetän sinut, minne olen suunnitellut. Saat olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Saat puhua minun sanojani rohkeasti.
Minä olen sinun kanssasi aina ja ikuisesti.
Minä pelastan sinut, sillä minä olen Voimallinen
Minä annan sinulle oikeat sanat
Minä asetan ja valtuutan sinut siihen tehtävään, jonka olen sinulle suunnitellut.
Pohdin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta vaiko en, ja päädyin sitten siihen, että kirjoitan sittenkin. Tosin kirjoitusprosessi on vienyt aikaa, yleensä kirjoitan postaukseni yhdeltä istumalta... :)
Luin tässä joku aika sitten mielenkiintoisen kirjoituksen, jonka kaverini oli postannut facebookkiin. Sen otsikko oli: 3 Female Ghosts that Haunt the Church, kirjoittaja: Jen Wilkin. Sen voi kokonaisuudessaan lukea englanniksi täältä.
Kirjoittaja on nainen, joka on toiminut seurakunnassa, myös johtotehtävissä. Kirjoituksen ajatuksena on, että monissa seurakunnissa kummittelee kolme nais-haamua. Haamuilla kirjoittaja tarkoittaa eräänlaisia stereotypiota, tai uhkakuvia, jotka vaivaavat seurakuntaa. Nämä kolme haamua ovat Vallananastaja, nainen, jonka pelätään pyrkivän valtaan, Viettelijätär, nainen, jonka pelätäään käyttävän seksuaalista valtaa, ja Lapsi, nainen, jonka ajatellaan olevan älyllisesti tai tunne-elämältään kehittymätön. (Kirjoittaja kuvaa kirjoituksessaan tarkemmin asenteita ja ajatusmalleja, jotka liittyvät näihin haamuihin.)
Nämä haamut vaivaavat sekä miehiä että naisia ja voivat halvaannuttaa seurakunnan toimintaa ja miesten ja naisten välistä kommunikointia. Kirjoittaja myöntää, että on toki olemassa naisia (ja miehiä), jotka ovat vallananastajia, viettelijättäriä tai tunne-elämältään tai älyltään lapsia, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikkia tulisi kohdella kuin he olisivat tällaisia.
Se, miten Jeesus kohteli naisia, joiden toiminta näyttäytyi siinä kulttuurikontekstissa ulkopuolisille epäilyttävänä, tulisi olla meille mallina. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Betanian Marian, joka käyttäytyi rohkeasti rooliodotuksiin nähden, syntisen naisen, joka voiteli Jeesuksen jalat, ja teki samalla suuren uhrauksen (alabasteripullon hinta), ja naisen, jonka Jeesus paransi verenvuototaudista, jolla oli lapsenomainen usko. Kirjoittaja kehottaakin luopumaan näistä leimoista tai haamuista, ja vaihtamaan tilalle liittolaisuuden, sisaruuden ja työtoveruuden. Eli voisi sanoa tiivistetysti, että kilpailuasetelmasta tulisi siirtyä yhteistyöhön.
Luettuani tekstin jäin pohtimaan sitä, onko tilanne sama meillä Suomessa. Itse olen ainakin havainnut, että näitä haamuja on kyllä liikenteessä, myös oman pääni sisällä.
Naisena, teologina, ja eksegetiikan jatko-opiskelijana, josta jossain vaiheessa tulee teologian tohtori, olen ollut huomaavinani, että jotkut (lähinnä seurakuntapiireissä) ovat kokeneet sen uhkana, että minulla on suht pitkä teologinen koulutus verrattuna moneen muuhun. Olenkin monessa tilanteessa tai keskustelussa miettinyt, voinko sanoa sen, mitä ajattelen, vai ajattelisivatko toiset, että haluan valtaa tai kokisivatko he minut uhkana omalle asemalleen tms. Minusta se tuntuu sikäli hassulta, että uskon vahvasti, että Jumala valitsee ja valtuuttaa jokaisen työntekijänsä. Kunnioitan suuresti niitä, jotka palvelevat Jumalaa omalla persoonallaan ja lahjoillaan.
Toivoisinkin tätä samaa kaikkien kohdalle. Siis että jokainen, oli sitten mies tai nainen, voisi toimia ja palvella seurakunnassa / seurakuntaa sen kutsumuksen mukaan, ja niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut, omana itsenään. Se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin itsensä toteuttaminen, joka on lähtökohtaisesti itsekästä toimintaa, vaan sitä, että ihminen asettaa vapaaehtoisesti itsensä alttiiksi toisten hyväksi, Jumalan edessä.
Nämä ovat tällaisia hajanaisia ajatuksia, joita olen tässä pyöritellyt mielessäni. Kaikkea en osaa laittaa selkeään muotoon, mutta ehkä tästä jotain selvyyttä sai. :)
Katselimme tämän lyhyen elokuvan (22 min) Englannissa eräässä viikon hartaushetkessä. (Se on siis englanniksi.) Pääosassa on jalaton ja kädetön Nick Vujicic. (Elokuvan nimi on siis The Butterfly Circus)
Elokuva sijoittuu ajallisesti suuren laman aikaan, 1920 -luvulle. Sirkuksen johtaja Mendes on valinnut sirkukseen ihmisiä, jotka olivat vaikeassa tilanteessa, ja tarjosi heille uuden mahdollisuuden. Jokainen heistä löysi oman lahjansa, myös Nick Vujicicin esittämä mies.
Mulle video puhui siitä, että vaikka kaikenlaista pahaa ja ikävää tapahtuukin, on Jumala Kaikkivaltias. Hän voi käääntää kaiken voitoksi. Ja kuten elokuvassa Nickin hahmo saa olla rohkaisuna muille kärsiville, myös oikeassa elämässä niiden ikävien kokemusten kautta voi(n/t) olla rohkaisemassa toisia, jotka kärsivät.
