Ydinkysymyksiäkö?

Tämä bloggaus kuuluu taas sarjaan "mietin, saako näin kirjoittaa?". :)
Viimeaikoina ollut mediassa  esillä homoliitot jne., ja siihen liittyen tämä postaus...

Luin joskus David Åleskjärin kirjoittaman kirjan Ennen sataa lunta helvetissä. Kirja on hänen omaelämänkertansa. Siinä on ajatuksia herättävää tekstiä, enkä ole varma, olenko kaikesta samaa mieltä, mutta tosiaan teksti laittoi ajattelemaan, mikä onkaan kristinuskon ytimessä.

Taustatietoa:
Kirjoittaja David oli papin poika, kasvanut seurakunnan keskellä, mutta päätyi käyttämään huumeita ja kuului myös kapinaliikkeeseen. Hän kuitenkin tuli takaisin Jumalan ja seurakunnan yhteyteen ja perusti järjestön, joka pyrkii tavoittamaan hänen kaltaisiaan nuoria. 

Suora laininaus kohdasta, jossa David kavereineen törmää kadulla kristittyihin, jotka osoittavat mieltään homoliittoja vastaan (s. 93). David kirjoittaa:
"Olisin halunnut juosta lavalle ja repiä mikrofonin puhujien kädestä ja julistaa Jumalan rakkautta kaikille kuulijoille. Yhtäkkiä halusin kertoa heille, ettei se auttaisi heitä millin vertaa, vaikka heistä tulisi hyviä, kunnon kansalaisia, tai he vastustaisivat homoutta ja aborttia, ellei Jeesus saisi synnyttää heitä uudesti. Syvällä sisimmässäni oli jotain, joka pyrki pintaan.
Mutta minähän en ollut "itsekään uudestisyntynyt" enkä tunnistanut omia tuntemuksiani. Halusin kertoa kristityille, että heidän Jeesukselta saama tehtävä oli tällainen: "Parantakaa sairaat, herättäkää kuolleet, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa."
Se oli siis paljon ihmeellisempi tehtävä kuin: "Järjestäkää kansankokouksia syntisiä vastaan, juurikaa pois kaikki moraalittomuus! Sillä joudutte maksamaan kalliisti pyhänä olemisestanne, eikä sen tule olla halpaa muillekaan, ei totisesti!"
Halusin kertoa kristityille, ettei kysymys ollut siitä, että Olan ja Karin piti olla kiltisti ja olla homoutta ja aborttia vastaan. Kysymys on siitä, että heidän piti kohdata oma Luojansa."

David kritisioi toisaalla kirjassaan sitä, kristittyjen tuomitseva asenne oli aiheuttanut sen, että monet ihmiset eivät tiedä kristinuskosta muuta kuin että kristityt ovat homoliittoja ja aborttia vastaan. Jeesus taas sanoi (Joh. 13:35):"Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne."

Uskon, että yhteiskunnallisella vaikuttamisella on oma paikkansa, enkä ole sitä vastaan, mutta jos kristittyt profiloituvat ainoastaan sillä, että he vastustavat jotain, antaa se väärän kuvan siitä, mikä kristinuskossa on tärkeintä.

Ja loppuun Davidin tekstiä (s. 150):
"Ulkonaisen perusteella olin aiemmin muodostanut itselleni kuvan siitä, mitä Jeesuksen lähellä eläminen tarkoittaa. Luulin, että siihen tarvittiin tietty tyyli, jotenkin kouristuksenomainen puhetapa ja että täytyi käyttäytyä kuin näyttelijä. Mutta uskovan elämä ei ollut valjua, kuollutta uskonnollisuutta. Uskovan elämä oli Jeesuksen Kristuksen tuntemista.
... Kyse on henkilökohtaisesta suhteesta maailmankaikkeuden Luojaan ja Jumalaan."

Kuva: Hautausmaalta Gloucesterin lähellä olevasta kylästä

Intro, ekstro ja erilaisuus

Olen tässä pidemmän aikaa pohtinut sitä, kuinka olemme erilaisia persoonia, ja mihin kaikkeen se vaikuttaakaan elämässä. Erityisesti nyt keskityn siihen, että olemme joko introverttejä tai ekstroverttejä. (On myös niitä, jotka ovat jotain siltä väliltä.)

Tämä ei ole vain psykologinen erottelu, vaan sillä on biologinen perusta: hermojärjestelmämme vain toimii eri tavoin. Jos järjestelmää kuvataan verkkona, jolla havainnoimme ympäristöämme, ääniä, valoja, eleitä, kasvojen ilmeitä jne., ekstroverteillä verkon reiät ovat suuret: vain suurimmat kalat jäävät kiinni. Introverteillä sen sijaan verkon reiät ovat pienet, joten he havaitsevat (ja usein myös analysoivat) kaiken mahdollisen. Tämä saa järjestelmän helposti kiehumaan yli. Siksi introvertit usein tarvitsevat lepoa ja rauhaa sosiaalisen kanssakäymisen jälkeen.

Erilaiset tarpeet

Erilaisuudesta johtuen ekstroverteilla ja introverteilla on erilaiset tarpeet. Tietenkin osa tarpeistamme on samoja, olemmehan kaikki ihmisiä. :) Näihin erilaisiin tarpeisiin liittyen olen löytänyt kaksi blogi-kirjoitusta, molemmat ovat tosin englanniksi. Toinen, Holley Gerthin kirjoittama teksti antaa 7 tapaa rakastaa introverttia ja Colleen Mitchellin teksti taas vastaavasti antaa 7 tapaa rakastaa ekstroverttiä

Otsikoiden mukaisesti kirjoittajat antavat ohjeita introvertiltä ekstrovertille ja ekstrovertilta introvertille.

Tässä lyhyesti avainajatuksia blogiteksteistä:

Ekstrovertit:
* Ymmärrä siitä, että ekstroverttius ei ole vain luonteenpiirre, vaan se johtuu biologiasta
* Anna ekstrovertti-ystäväsi  olla mukana elämäsi eri käänteissä
* Ekstrovertit tarvitsevat erilaisia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja, varsinkin puhuminen on tärkeää.
* Anna ekstrovertin johtaa
* Ekstrovertti ei aina tiedosta, milloin hänen työtaakkansa on liian suuri.
* Eksrtovertit kaipaavat ystävällisyyttä: he voivat usein ulospäin vaikuttaa itsevarmoilta, mutta eivät aina ole sitä.


Introvertit:
* Ymmärrä siitä, että introverttius ei ole vain luonteenpiirre, vaan se johtuu biologiasta
* Arvosta sitä, että introvertit tuntevat sinut syvällisemmin kuin muut
* Ymmärrä, että introvertit haluavat viettää kanssasi kahdenkeskistä aikaa
* Anna introverttien viettää aikaa itsekseen, syyllisyydestä vapaana
* Tarjoa muitakin mahdollisuuksia sosiaaliseen kanssakäymiseen kuin puhelinkeskustelut
* Opettele tunnistamaan, milloin introvertit ovat stressaantuneita ja tarvitsevat ekstra-tukea ja lepoa
* Ole ystävällinen: introvertit ovat jo valmiiksi ankaria itselleen, vaikka et sitä arvaisikaan.


Ja samoja ajatuksia ilmaistuan hieman toisin: 

Kuva: Care for the Family -yhteisön FB sivulta

Erilainen suhtautuminen

Olen ollut huomaavinani, että yhteiskunnassa (ja usein myös seurakunnassa) ekstroverttiset piirteet ovat niin sanotusti 'in'. On tärkeää olla sosialinen, ja osata myös "mainostaa" itseään, esim. työhakemuksissa jne.

Itse introverttina olen huomannut, ja sama tuli esiin tuon Holley Gerthin blogin kommenteissa, että introverttejä helposti aliarvioidaan, koska useinkaan he eivät halua puhua itsestään tai olla esillä, kuten ekstrovertit. Minulle on joskus sanottu jonkun pitämäni puheen jälkeen, että sinähän osaat puhua. Kyllä. Tiedän, että monilla introvertti-ystävilläni on paljon hyviä ajatuksia ja sanottavaa, mutta koska he eivät mainosta sitä, heidän ajatuksensa jäävät usein sanomatta, ja näin ollen se siunaus, jonka Jumala on heille antanut jää myös saamatta.

Toki tässä on varmasti myös kulttuurieroja: ehkä suomalaisessa kulttuurissa on hyväksytympää olla introvertti kuin esim. amerikkalaisessa kulttuurissa. En tiedä.

En tiedä, miten ekstrovertit ihmiset kokevat tämän, kommentteja? 

Runoja

En tiedä, mikä kausi mulla on nyt meneillään omassa elämässäni, mutta kävin alkukeväästä ostamassa runovihon, ja runoja onkin vihkoon tullut kirjotettua, harvakseltaan, mutta kuitenkin. Edellisistä onkin aikaa vuosikausia. 

Jonain päivänä pitänee ne aiemmat runotkin ottaa sieltä laatikosta, ja lukea, mitä onkaan tullut kirjoitettua. Ehkä myös kirjoittaa niitä puhtaksi, ne kun on kirjoitettu erinäköisille lipuille ja lapuille. 

Mutta tässä yksi tänä keväänä kirjoittamani, joka liittyy aika vahvasti vielä hämäränä näyttäytyvään tulevaisuuteen: 

Oman tiensä kulkija

Askeleet 

Läpi rämeikön 

Ei polkuja, joita toiset olisivat tallanneet

Ei reittejä, jotka tietäisi turvallisiksi

Kiviä, kantoja, puunjuuria, pimeää

Kauniita auringonlaskuja, lehtien kahinaa puissa, linnunlaulua

Sitä voi yrittää kävellä toisten askelissa

Voi yrittää kulkea tunnettuja reittejä

Voi yrittää kuunnella toisten ohjeita ja neuvoja 

Mutta ne askeleet

Ne ovat yksin minun 

Askeleet vievät tutkimattomille poluille

Suureen tuntemattomaan

Edellä kulkevat Yhden askeleet

Hänen askelissaan ei tuntematon ole pimeä vaan täynnä valoa

At the cross

Pääsiäisen sanoma kiteytyy tässä laulussa: 

 

 

 

 

At the cross I bow my knee

Where your blood was shed for me 

There's no greater love than this

You have overcome the grave 

Your glory fills the highest place 

What can separate me now?

 

You tore the veil

You made the way

When you said that it is done. 

 

 

Siunattua pääsiäisen aikaa! 

 

 

Jeremian kutsu (Jer. 1:5-10)

Jeremian saama kutsu (Jer. 1:5-10) on yksi lempiraamatunpaikoistani, sillä olen sen kokenut rohkaisuksi myös omalla kohdallani, kun olen pohdiskellut omaa kutsuani.

"Jo ennenkuin minä valmistin sinut äidin kohdussa, minä sinut tunsin, ja ennenkuin sinä äidistä synnyit, minä sinut pyhitin; minä asetin sinut kansojen profeetaksi".

Mutta minä sanoin: "Voi Herra, Herra! Katso, en minä kykene puhumaan, sillä minä olen nuori."

Niin Herra sanoi minulle: "Älä sano: 'Minä olen nuori', vaan mene, kunne ikinä minä sinut lähetän, ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua.

Älä pelkää heitä, sillä minä olen sinun kanssasi ja pelastan sinut, sanoo Herra."

Ja Herra ojensi kätensä ja kosketti minun suutani. Ja Herra sanoi minulle: "Katso, minä panen sanani sinun suuhusi.

Katso, minä asetan sinut tänä päivänä yli kansojen ja valtakuntain, repimään maasta ja hajottamaan, hävittämään ja kukistamaan, rakentamaan ja istuttamaan."

Se, mikä minua erityisesti on rohkaissu on se, kuinka monta kertaa Jumala sanoo tekevänsä jotain. Vastuu näyttää olevan siis Jumalalla. 

Tässä ajatuksia rukoushetkestä tämän katkelman edessä: 

Minä valmistin sinut, ei kukaan muu. Huolella suunnittelin, tarkoituksella

Minä olen tuntenut sinut jo ennen syntymääsi, tunnen sinut täysin

Minä valitsin sinut. Ajattele, minä valmistin sinut, minä tunnen sinut ja minä olen valinnut sinut. Voit olla varma, että minä tiedän mitä minä teen.

Minä lähetän sinut, minne olen suunnitellut. Saat olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Saat puhua minun sanojani rohkeasti.

Minä olen sinun kanssasi aina ja ikuisesti. 

Minä pelastan sinut, sillä minä olen Voimallinen

Minä annan sinulle oikeat sanat 

Minä asetan ja valtuutan sinut siihen tehtävään, jonka olen sinulle suunnitellut. 

Kolme haamua - pohdintoja

Pohdin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta vaiko en, ja päädyin sitten siihen, että kirjoitan sittenkin. Tosin kirjoitusprosessi on vienyt aikaa, yleensä kirjoitan postaukseni yhdeltä istumalta... :)

Luin tässä joku aika sitten mielenkiintoisen kirjoituksen, jonka kaverini oli postannut facebookkiin. Sen otsikko oli: 3 Female Ghosts that Haunt the Church, kirjoittaja: Jen Wilkin. Sen voi kokonaisuudessaan lukea englanniksi täältä.

Kirjoittaja on nainen, joka on toiminut seurakunnassa, myös johtotehtävissä. Kirjoituksen ajatuksena on, että monissa seurakunnissa kummittelee kolme nais-haamua. Haamuilla kirjoittaja tarkoittaa eräänlaisia stereotypiota, tai uhkakuvia, jotka vaivaavat seurakuntaa. Nämä kolme haamua ovat Vallananastaja, nainen, jonka pelätään pyrkivän valtaan, Viettelijätär, nainen, jonka pelätäään käyttävän seksuaalista valtaa, ja Lapsi, nainen, jonka ajatellaan olevan älyllisesti tai tunne-elämältään kehittymätön. (Kirjoittaja kuvaa kirjoituksessaan tarkemmin asenteita ja ajatusmalleja, jotka liittyvät näihin haamuihin.)

Nämä haamut vaivaavat sekä miehiä että naisia ja voivat halvaannuttaa seurakunnan toimintaa ja miesten ja naisten välistä kommunikointia. Kirjoittaja myöntää, että on toki olemassa naisia (ja miehiä), jotka ovat vallananastajia, viettelijättäriä tai tunne-elämältään tai älyltään lapsia, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikkia tulisi kohdella kuin he olisivat tällaisia.

Se, miten Jeesus kohteli naisia, joiden toiminta näyttäytyi siinä kulttuurikontekstissa ulkopuolisille epäilyttävänä, tulisi olla meille mallina. Esimerkkinä kirjoittaja mainitsee Betanian Marian, joka käyttäytyi rohkeasti rooliodotuksiin nähden, syntisen naisen, joka voiteli Jeesuksen jalat, ja teki samalla suuren uhrauksen (alabasteripullon hinta), ja naisen, jonka Jeesus paransi verenvuototaudista, jolla oli lapsenomainen usko. Kirjoittaja kehottaakin luopumaan näistä leimoista tai haamuista, ja vaihtamaan tilalle liittolaisuuden, sisaruuden ja työtoveruuden. Eli voisi sanoa tiivistetysti, että kilpailuasetelmasta tulisi siirtyä yhteistyöhön.

Luettuani tekstin jäin pohtimaan sitä, onko tilanne sama meillä Suomessa. Itse olen ainakin havainnut, että näitä haamuja on kyllä liikenteessä, myös oman pääni sisällä.

Naisena, teologina, ja eksegetiikan jatko-opiskelijana, josta jossain vaiheessa tulee teologian tohtori, olen ollut huomaavinani, että jotkut (lähinnä seurakuntapiireissä) ovat kokeneet sen uhkana, että minulla on suht pitkä teologinen koulutus verrattuna moneen muuhun. Olenkin monessa tilanteessa tai keskustelussa miettinyt, voinko sanoa sen, mitä ajattelen, vai ajattelisivatko toiset, että haluan valtaa tai kokisivatko he minut uhkana omalle asemalleen tms. Minusta se tuntuu sikäli hassulta, että uskon vahvasti, että Jumala valitsee ja valtuuttaa jokaisen työntekijänsä. Kunnioitan suuresti niitä, jotka palvelevat Jumalaa omalla persoonallaan ja lahjoillaan.

Toivoisinkin tätä samaa kaikkien kohdalle. Siis että jokainen, oli sitten mies tai nainen, voisi toimia ja palvella seurakunnassa / seurakuntaa sen kutsumuksen mukaan, ja niillä lahjoilla, joita on Jumalalta saanut, omana itsenään. Se ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin itsensä toteuttaminen, joka on lähtökohtaisesti itsekästä toimintaa, vaan sitä, että ihminen asettaa vapaaehtoisesti itsensä alttiiksi toisten hyväksi, Jumalan edessä.

Nämä ovat tällaisia hajanaisia ajatuksia, joita olen tässä pyöritellyt mielessäni. Kaikkea en osaa laittaa selkeään muotoon, mutta ehkä tästä jotain selvyyttä sai. :)

The Butterfly Circus

Postaanpa tännekin välillä. :) 

Katselimme tämän lyhyen elokuvan (22 min) Englannissa eräässä viikon hartaushetkessä. (Se on siis englanniksi.) Pääosassa on jalaton ja kädetön Nick Vujicic. (Elokuvan nimi on siis The Butterfly Circus)

Elokuva sijoittuu ajallisesti suuren laman aikaan, 1920 -luvulle. Sirkuksen johtaja Mendes on valinnut sirkukseen ihmisiä, jotka olivat vaikeassa tilanteessa, ja tarjosi heille uuden mahdollisuuden. Jokainen heistä löysi oman lahjansa, myös Nick Vujicicin esittämä mies. 

Mulle video puhui siitä, että vaikka kaikenlaista pahaa ja ikävää tapahtuukin, on Jumala Kaikkivaltias. Hän voi käääntää kaiken voitoksi. Ja kuten elokuvassa Nickin hahmo saa olla rohkaisuna muille kärsiville, myös oikeassa elämässä niiden ikävien kokemusten kautta voi(n/t) olla rohkaisemassa toisia, jotka kärsivät.