Moninaisuus – mahdollisuus ja haaste

 Ylen sivuilla oli uutisjuttu Piilaaksosta. Jutun voi lukea tästä linkistä. Teknologiayritysten työntekijät ovat pääasiassa nuoria valkoisia miehiä. Naiset ja vähemmistöt ovat selkeästi aliedustettuna. He myös joutuvat kokemaan, kuinka heidän työpanostaan ei arvosteta, tai heitä syrjitään, jätetään huomiotta tai heistä käytetään halventavia ilmauksia. 

Miksi jonkun yksittäisen yhtiön työkulttuuri on sitten tärkeää? Nämä yhtiöt ovat globaaleja yrityksiä, joiden tuotteita ja palveluja käytetään ympäri maailmaa. Siksi näiden yhtiöiden arvomaailma ja toimintatavat vaikuttavat siihen, mitä algoritmit tuovat silmiemme eteen, kun esim. syötämme hakusanoja Googleen tai Youtubeen. Tämän vuoksi näiden yhtiöiden arvot ja toimintatavat vaikuttavat myös meidän ajatteluumme ja kulttuuriimme. Jos näiden yhtiöiden arvomaailma on sellainen, joka ei ota huomioon moninaisuutta, jonka keskellä elämme, vahvistaa se vastaavaa ajattelua myös ympäri maailman. 

Tekstiä lukiessa pohdin, että tämä sama pätee itse asiassa osittain myös seurakuntakulttuuriin, jossa otetaan huomioon vain yksi näkökulma, valkoisen miehen näkökulma. Asioita tehdään tietyllä tavalla, ehkä vain siksi, että kukaan ei ole kyseenalaistanut toimintatapoja tai kehittänyt uusia tapoja toimia. Se, että suuri osa ihmiskuntaa jää tai jätetään näin ulkopuolelle, ei ole vain sääli, se on väärin. 

Seurakunta on Raamatun ilmoituksen mukaan globaali perhe, johon kuuluu ihmisiä kaikista kansoista, kielistä ja heimoista (Ilm. 7:9-10). 

Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa ja huusivat kovalla äänellä: -- Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!

Ilm. 7:9-10

Paavali kirjoittaa 1. Korinttilaiskirjeessä (luku 12), kuinka seurakunta on Kristuksen ruumis, johon kuuluu erilaisia jäseniä. Jokasella jäsenellä on oma tehtävänsä kokonaisuudessa. Paavali kuvaa kauniisti, kuinka moninaisuus on siis elimellinen osa sitä, mitä seurakunta on: 

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus, mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä. Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua" eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä." Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosta, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta, vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. 

1. Kor. 12:26-27

Olenkin pohtinut sitä, miten tämä moninaisuus näkyy seurakunnassa. Saavatko kaikki äänensä kuuluviin? Mitä käy niille, jotka vaiennetaan tai jotka ovat vuosien varrella oppineet vaientamaan itsensä? Mitä tulisi tehdä, että tilanne saataisiin korjattua, jotta se moninaisuus ja rikkaus, jonka Jumala on luonut, voisi tulla esiin?

Mustavalkoisesta värien maailmaan

Tässäpä pohdintoja siitä, miten ihminen näkee maailman. Jotkut näkevät maailman mustavalkoisena: asia on joko oikein tai väärin, katki, poikki ja pinoon. Jotkut taas näkevät myös muita sävyjä: asiat eivät olekaan niin yksinkertaisia kuin pinnalta katsoen voisi olettaa. Ensimmäisen ryhmän ihmiset näkevät usein uhkana nuo toisen ryhmän ihmiset: tilanne, jossa ei olisikaan selkeitä rajoja, ei olisikaan niin helppo nähdä, mikä on oikein ja mikä väärin, sehän voi olla pelottavaa. Tämä voi johtaa turhiin viholliskuviin: ne, jotka eivät näe kuin mustaa ja valkoista, näkevät vihollisinaan ne, joiden silmissä maailma ei olekaan niin yksinkertainen. 

Ajattelisin, että kysymyksessä on myös näkökulmien ero: mustavalkoiset ihmiset katsovat asioita etäältä ja luulevat tietävänsä kaiken. Kun asiaa tarkastelee lähempää, tulee esiin kaikenlaisia muitakin sävyjä. Monet yksinkertaiset asiat nimittäin muuttuvat monimutkaisiksi, kun niitä katsoo lähempää, kun ne tulevat iholle, omalle kohdalle. Kaukaa on helppo tuomita, lähellä taas näkee paljon syvemmin. Mikko Kuustonen kirjoittaa laulussa Taivas varjele: 

"Paljon puhetta, paljon suuria sanoja. 

Kun ei tiedä on helpointa olla opettaja." 

Video: Mikko Kuustonen: Taivas varjele

Moni tuntee sanonnan Siperia opettaa. Elämä tuo usein mukanaan haasteita ja tilanteita, joissa joutuu miettimään, miten sitä oikeastaan näkee elämän, mikä onkaan tärkeää ja mikä ei olekaan niin ehdottoman olennaista. Tässä prosesissa usein sitä alkaa nähdä uusia sävyjä. Minä kutsuisin sitä armoksi. 

Kun ihminen joutuu kokemaan vaikeita asioita, joko omalla kohdallaan tai läheistensä elämässä, se laittaa polvilleen. Myös se, että joutuu kohtaamaan oman raadollisuutensa ja pahuutensa laittaa nöyrälle paikalle. Kun tällaisessa tilanteessa saa kokea, kuinka Jumalan armo riittää ja peittää kaiken, kuinka kaikesta huolimatta saa olla hyvyyttä täynnä olevan Jumalan käsivarsilla, tuo se elämään sävyjä, joita ei voi muuten nähdä. Kun on itse saanut kokea tällaisen Jumalan armon, sitä voi jakaa myös toisille, myös niille, jotka ennen näyttivät vihollisilta. 

Kohdatkoon Jumalan armo sinua tänään! 

Armo riittää, säv. & san. Petrus Ahonen

Minut löyist kulkeneena harhaan

ja syliisi nostit, veit minut turvaan. 

Sinä saavuit elämääni köyhään

ja kutsuit minut mukaan juhlapöytään. 

Armo riittää. 

Sinä katsoit yksinäisyyteni. 

Adoptoit minutkin perheeseesi. 

Sinä suljit minut rakkauteesi

ja vaihdoit köyhyyteni rikkauteesi. 

Armo riittää. 

Armo riittää. Se ihmetyttää vieläkin.

Armo riittää. Armo riittää kuitenkin. 

Armo riittää. Se maksoi suunnattomasti. 

Armo riittää. Siitä kiittää en voi koskaan tarpeeksi. 

Armo riittää. Se kantaa heikkoudessakin. 

Armo riittää. Armo riittää silloinkin. 

Armo riittää. Se murtaa vastustukseni. 

Armo riittää. Armo riittää luomaan kaiken uudeksi. 

Isä kutsuu sinuakin luokseen kotiin palaamaan.

Isä kutsuu sinuakin luokseen ja juoksee halaamaan. 

Isä nostaa sinutkin jälleen ja pelon karkottaa.

Isä nostaa sinutkin ja kyyneleet kuivaa

eikä hylkää milloinkaan.

Video: Petrus Ahonen: Armo riittää

Muinaisille teille?

Muinaisille teille?

- Pohdintoja Petri Mäkilän pääkirjoituksen pohjalta

Maailma ympärillämme on suuressa muutoksessa. Seurakunta kohtaa ulkoapäin tulevia paineita, sillä kulttuuri, joka ympäröi meitä sekä se kulttuuri, joka vallitsee seurakunnan sisällä, erkanevat toisistaan nopealla tahdilla. Petri Mäkilä kirjoittaa pääkirjoituksessaan (RV 001/2020), että seurakunnan ei tulisi turvata temppuihin, muualta tuotuihin malleihin tai metodeihin, vaan palata takaisin juurilleen, rukoukseen, Sanan ääreen, Jumalan kohtaamiseen Pyhän Hengen kautta. 

Jokainen kristitty on varmaan samaa mieltä, että tarvitsee enemmän Pyhää Henkeä, rukousta ja Jumalan Sanan lukemista ja tutkimista seurakunnan keskellä. Mäkilä ei kuitenkaan kirjoituksessaan anna konkreettisia työkaluja, miten tämän pitäisi tapahtua. Samoin, hän ei kerro, mitä nämä temput, vieraat mallit ja metodit hänen mielestään ovat. Tästä johtuen jokainen lukija varmasti tulkitsee eri tavoin, mitä ne voisivat olla. 

Uskomme, että kun ihminen tulee uskoon, Jumala antaa hänen sydämeensä Pyhän Hengen, joka alkaa toimia hänen elämässään. Pyhän Hengen vaikutusta ja sen tärkeyttä ei voi kukaan kiistää. Ensinnäkin, Pyhä Henki vaikuttaa meissä halua tehdä Jumalan tahto omassa elämässämme, toiseksi Henki muistuttaa meitä siitä, mitä Jeesus on opettanut ja kolmanneksi, Henki varustaa meitä palvelemaan Jumalaa omalla paikallamme. Ilman Pyhää Henkeä meidän on aivan turha toimia. Me emme voi käskeä tai pakottaa Pyhää Henkeä toimimaan tietyllä tavalla, miten ja milloin me haluaisimme, mutta voimme aina antaa hänelle tilaa toimia omassa elämässämme ja seurakunnan keskellä. 

Rukous on uskovan elämässä ehdottaman tärkeää, kuten Mäkilä tekstissään kirjoittaa. Mutta Mäkilä ei kuitenkaan kerro, miten meidän tulisi rukoilla. Mitkä ovat niitä tapoja rukoilla, jotka saavat esim. nuoremman sukupolven innostumaan aiheesta? Tavat voivat olla erilaisia eri ihmisten ja sukupolvien välillä, mutta rukouksen merkitys ja teho on silti ihan sama, onhan meillä sama Jumala, joka meidän rukouksemme kuulee ja vastaa niihin. Muistan, kun olin vuosia sitten Jämijärvellä srk-harjoittelussa ja siellä järjestettiin rukous- ja paastopäivät ja täytyy sanoa, että se oli aivan kauheaa. (Olin nuorin osallistuja.) Voikin olla, että pitkät polvirukoukset eivät ole nykypäivän ihmiselle kovinkaan innostavia, mutta kuitenkin monet kokevat, kuinka Pyhä Henki koskettaa heitä esimerkiksi ylistyksen ja rukouksen keskellä, tai vaikkapa solussa tai pienryhmässä rukoillessa. 

Entä sitten Jumalan Sanan tutkiminen ja lukeminen, mitä siitä tulisi ajatella? Kukaan ei varmaan kiistä, etteikö se olisi tärkeää. Jälleen kysyn, miten tämän tulisi tapahtua. Historian saatossa on seurakunnissa pidetty paljon raamattutunteja tai raamattuviikkoja. Nykyisen kiireisen ihmisen elämässä voi olla haastavaa erottaa vaikkapa kokonaista viikonloppua ja tulla seurakunnan keskelle kuuntelemaan Raamatun opetusta. En kuitenkaan usko, etteivät ihmiset haluaisi saada opetusta. Tässäkin opetus voisi tapahtua solussa tai pienryhmässä, jossa solun jäsenet eivät ole vain Sanan kuulijoina, vaan myös aktiivisesti itse pohtivat ja soveltavat Raamatun opetusta omaan elämäänsä. 

Seurakunnissa on varmasti tehty myös virheitä, on yritetty toimintamalleja, jotka eivät ole toimineetkaan sillä tavalla kuin oli tarkoitus. Kuitenkin, uusia (tai vanhoja) toimintatapoja ei kannata asettaa vastakkain Pyhän Hengen toiminnan, Raamatun lukemisen ja rukouksen kanssa. Pyhä Henki antakoon viisautta seurakunnalle ja seurakuntalaisille, miten toimia tämän pimeän ajan keskellä! 

Yksimielisyydestä

Hui, siitä onkin pitkä aika, kun olen viimeksi blogannut. Kaikenlaisia pohdintajuttuja sitä on kuitenkin pyörinyt mielessä, mutta ne ovat tulleet saarnojen ja opetusten kautta ulos. :) :) Mutta tässä ehkä hieman hajanaisia pohdintoja yksimielisyydestä.

Tämän päivän Raamatun jae Youversionissa oli Room. 15:5: 

Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti

Aloinkin pohtia, mitä tämä jae tarkoittaa tässä yhteydessä. Mitä on se yksimielisyys, mistä tässä puhutaan. Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen tietyssä tilanteessa. Alunperin seurakunnassa enemmistö oli juutalaisia. Keisari Claudius oli kuitenkin ajanut juutalaiset pois Roomasta vuonna 49 jKr. ja sen jälkeen jäljelle jääneet pakanataustaiset olivat olleet seurakunnasssa enemmistönä ja sen johtajina. Kun juutalaiset sitten saivat palata Roomaan ja myös seurakunnan yhteyteen, aiheutti se skismaa näiden ryhmien välillä. Tähän tilanteeseen Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeen. 

Tämä oli siis kirjeen historiallinen konteksti. Jakeen tekstuaalinen konteksti on luvun 15 alku, jossa Paavali kirjoittaa: 

Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava. mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. Ei Kristuskaan ajatellut itseään. Onhan kirjoitettu: "Sinun herjaajiesi herjaukset ovat osuneet minuun." Kaikki, mktä pyhät kirjoitukset sisältävä, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa. Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon ukaisesti niin, että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herrame Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. Hyväksykää siis toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.

Olen joskus kuullut jonkun sanovan, että yksimielisyys tarkoittaa sitä, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä. Tässä kohdassa se ei kuitenkaan tarkoita sitä. Paavali vetosi Rooman seurakuntalaisiin, että pysykää yhdessä, yhtenä seurakuntana. Rooman seurakunnassa oli suurtakin erimielisyyttä esimerkiksi siitä, mikä on juutalaiskristittyjen asema ja kuka oikeastaan johtaa ja ketä. Silti Paavali kehottaa kaikkia yhdestä suusta ylistämään Herraa Jeesusta Kristusta. 

Jakeessa 7 Paavali kirjoittaa vetoomuksen:

Hyväksykää toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. 

Room. 15:7

Jos Rooman seurakunnassa ei olisi ollut erimielisyyksiä ja kiistoja, ei Paavalin varmaankaan olisi tarvinnut kehottaa seurakuntalaisia hyväksymään toinen toisensa, ajattelee hän... 

Se, että tämän päivän seurakunnissa(kin) on erimielisyyksiä, johtuu osittain ihan siitä, että olemme niin erilaisia ihmisiä, tulemme erilaisista taustoista ja katsomme elämää eri näkökulmista. Jos tämä erilaisuus kielletään, se voi näennäisesti johtaa yksimielisyyteen, mutta tosiasiassa se tarkoittaa sitä, että on vain yksi näkökulma, jota pidetään oikeana, toiset ovat väärässä. Tällainen ajattelu voi johtaa vielä suurempaan hajaannukseen kuin se, että erilaiset näkökulmat otettaisiin huomioon seurakunnan keskellä.

Linkkejä :)

Aikaa on näköjään kulunut paljon siitä, kun olen viimeksi tänne blogiin kirjoittanut ajatuksiani. Liekö laiskuutta vai mitä. Kaikenlaista sitä on kuitenkin tullut pohdittua. 

Olen siis juhannuksesta asti ollut seurakuntatyössä, juhannuksesta jouluun olin työkokeilussa täällä Vammalan helluntaiseurakunnassa. Vuoden alusta olen ollut osa-aikaisena srk-pastorina, palkkatuen turvin. Puhevastuita on ollut jonkin verran, ja niistä olen tehnyt sellaisia sway -esityksiä, jossa siis olen yhdistellyt kuvia ja tekstiä. Kuvat ovat pääasiassa omiani. Laitan tähän niihin linkit:

Elokuussa puhuin aiheesta Valitus - rehellisenä Jumalan edessä: 

https://sway.office.com/F2lg9pZboYl8FC1j?ref=Link

Marraskuussa jatkoin vähän samasta teemasta, aiheena oli Ylistetään yhdessä: 

https://sway.office.com/myI6VRupLXvq5a2K?ref=Link

Vierailin Joensuussa joulukuussa, ja siellä puhuin teemasta Pehmeä sydän: 

https://sway.office.com/myI6VRupLXvq5a2K?ref=Link

Ja joulukuussa pidin myös elämäni ensimmäisen joulupuheeni srk:n joulujuhlassa: 

https://sway.office.com/oKfAlwIT3g7DSzHy?ref=Link

Eilen, 18.1. opetin psalmeista YX -illassa, joka on ns. nuoremman sukupolven jumalanpalvelus täällä Vammalassa: 

https://sway.office.com/swF3rZ9fRJuTJXjo?ref=Link

Ensi sunnuntaina mulla on myös opetusvuoro, mutta se puhe on vielä vaiheessa. :) 

Raamatullista kulttuuria?

Olen tässä pohtinut seurakuntakulttuuria, kristillistä kulttuuria tai kulttuuria ihan ylipäätään. 

Sain tällä viikolla postissa tilaamani kirjan Translating Bible into Action, jota käytimme oppikirjana opiskellessani Englannissa. Kirja on tarkoitettu oppikirjaksi palvelemaan sitä tarkoitusta, että Raamatun Sana voisi tulla eläväksi ja tärkeäksi jokaisella kielellä ja joka kulttuurissa.

Kirjassa on luku, jonka aiheena on 'Kulttuuri Jumalan suunnitelmassa'. Jumala on luonut eri kielet ja kulttuurit ja jokaisessa niissä on jotain hyvää, samoin kuin jokaisessa on myös jotain pahaa. Yksikään kulttuuri ei siis ole täydellinen. Elämme kulttuurin keskellä, emmekä pääse siitä irti. Käsitys siitä, mikä on hyvää tai pahaa kulttuuria, raamatullista tai pakanallista, on vaihdellut historian aikana.

Länsimainen kulttuuri on muovautunut pitkän ajan kuluessa. Euroopassa, samoin kuin Pohjois-Amerikassakin on pitkä kristillinen historia. Kristillisellä uskolla / kirkolla on ollut vaikutusta kulttuuriimme. (Länsimaisessakin kulttuurissa on kuitenkin paljon piirteitä, jotka eivät ole Raamatun mukaisia.)

Menneinä aikoina on ollut vallalla käsitys, että lähetystyön tarkoitus oli sivistää villejä pakanoita ja samalla, kun tehdään lähetystyötä, tehdään heistä "länsimaalaisia". Tästä on tullut / jäänyt sellainen vaikutelma, että länsimainen kulttuuri = kristillinen / raamatullinen kulttuuri. Tämä on heijastunut myös niihin seurakuntiin, joita silloin perustettiin lähetyskentille, sillä niiden seurakuntakulttuuri oli vahvasti länsimaista perua.

Translating Bible into Action -kirjassa on sketsi, vuoropuhelu, joka sijoittuu jonnekin Afrikan mantereelle. Siinä innokas evankelista evankelioi kahta miestä, jotka istuvat syömässä puun alla. Kun miehet, halutessaan miellyttää vierasta, myöntävät ottavansa Jeesuksen vastaan, sanoo evankelista, että te olette nyt kristittyjä. Ja hän jatkaa kyselemällä, miksi syötte täällä ulkona, sillä kristityt syövät sisällä. Tai miksi ette käytä ruokailuvälineitä ja lautasia, sillä kristityt eivät syö sormin yhteisestä astiasta, jne. Kaikki ymmärtävät, että tämä innokas evankelista puuttui epäolennaisiin asioihin, sillä kristillinen kulttuuri on jotain aivan muuta kuin "syömistä ja juomista".

Room. 14:17: Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. 

Tästä voi tulla ajatus, että kulttuuri on tietysti haaste lähetyskentällä, mutta ei täällä Suomessa. Minä väittäisin, että meillä on seurakunnassa läsnä monia kulttuureja, sillä meitä on eri ikäisiä, tulemme erilaisisista taustoista ja puhumme eri kieliä. Joten ajattelen, että erilaiset kulttuurit asettavat haasteita myös täällä Suomessa.

Nykyisessä seurakuntakulttuurissammekin on paljon piirteitä, jotka eivät nouse Raamatusta, vaikka monet voivat niin ajatella. Voi olla, että näitä asioita on perusteltu alunperin Raamatulla. Yksi tällainen asia on esimerkiksi se, että yhteen aikaan opetettiin, että uskovien tulee erottua muista. Sitä on perusteltu sillä, että kreikan sana ekklesia 'seurakunta' tarkoittaa kirjaimellisesti ulos kutsuttuja. Tämä on johti siihen, että monet, varsinkin nuoret, jäivät uskonsa kanssa todella yksin.

Monet seurakuntakulttuurin piirteet ovat alkuaan olleet normaaleja asioita, myös ympäröivässä yhteiskunnassa. Nyt, kun yhteiskunta seurakunnan ympärillä on muuttunut radikaalisti, sanotaan 50 vuoden aikana, nämä piirteet ovat jääneet ikään kuin jäänteiksi vanhasta kulttuurista.  Ajatus siitä, että tätä kulttuuria tai tapoja tulisi muuttaa, tai joistain asioista voisi luopua, sillä ne eivät enää toimi niin kuin ennen, aiheuttaa usein vahvan vastareaktion. Osittain tämä johtuu varmaan siitä, että niitä asioita on aluperin perusteltu Raamatulla ja niistä luopuminen olisi toimimista Raamatun sanaa vastaan.

Monet rukoilevat ja ovat rukoilleet, että uusia ihmisiä löytäisi tiensä seurakuntaan. Pohdimme solussa, että mitä jos Jumala oikeasti vastaa tähän rukoukseen, olemmeko valmiita vastaanottamaan heitä. Voi myös kysyä, mitkä asiat ovat sellaisia, jotka ovat oikeasti osa raamatullista kulttuuria, ja mitkä taas sellaisia, jotka ovat lähinnä historian painolastia, tyyliin, "näin tehiin kultaisella 50-luvulla, ja siksi näin pitää toimia edelleen".

Apostolien teoissa kuvataan (Apt. 15), kuinka alkuseurakunta käsitteli asiaa. Kysymys siitä, pitääkö pakanataustaisten kristittyjen noudattaa juutalaisia sääntöjä ratkaisitiin niin, että ei tarvitse. Juutalais-kristityt sen sijaan jatkoivat näiden sääntöjen noudattamista.

Translating Bible into Action kirjassa todetaankin:
"What unites Christians is not that they adopt the same customs, but they are united in love (John 17:21) and in their faith in the cross of Jesus Christ (Gal. 6:14-15)."

Kristittyjä ei yhdistä se, että omaksumme samanlaisia tapoja, vaan he ovat yhtä rakkaudessa (Joh. 17:21) ja uskossaan Jeesuksen Kristuksen ristiin (Gal. 6:14-15).

Joh. 17:21

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat ytä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinusa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Gal. 6:14-15

Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesusksem Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle. On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi.

Saakoon Jumalan antama rakkaus ja usko Hänen Poikansa ristillä hankkimaan sovitukseen yhdistää meitä!

Valitus - rehellisenä Jumalan edessä

Viime sunnuntaina olimme soluna vastuussa jumiksesta täällä Vammalassa. Oli mahtavaa tehdä sitä yhdessä, kun kaikilla oli oma tehtävänsä. Mulla oli sitten vastuullani saarna. Taisin luvata, että jaan sen täällä blogissakin. :) (Facebookin puolella olen jakanut pohdintojani sway -muodossa.)

Jumiksen aiheena oli valitus.

Nämä pohdinnat lähtivät liikkeelle, kun olin kesäkuun alkupuolella Englannissa eräässä seminaarissa, jossa yhden puheen aihe liittyi valitukseen. Heinäkuussa taas katsoin luennon / opetuksen psalmiin 88 liittyen. Tämä psalmi on valituspsalmi. 

Ensimmäinen näistä opetuksista liittyi lähetyskontekstiin: lähetyskentällä voi tulla vastaan ihmisiä, jotka ovat omassa elämässään kokeneet järkyttäviä asioita, kuten sotaa, nälänhätää ja tauteja. Länsimaiden turvallisesta ilmapiiristä tulevana voi olla haastavaa kohdata näitä ihmisiä. Yksi avain heidän kohtaamiseensa löytyy Raamatun teksteistä, valituksesta. 

Raamatun teksteissä on paljon valitusta, esim. psalmeista noin 40% on sitä. Tämän lisäksi mm. Jobin kirja sekä profeettojen tekstit sisältävät sitä paljon. Huomautuksena, että valittamista ja napisemista esiintyy meidän(kin) kulttuurissamme paljon, kun ihmiset purkavat pahaa oloaan valittamalla kaikesta mahdollisesta. Nyt puhutaan eri asioista. (Suomen kielessä ei ole oikein vaihtoehtoja käyttää eri sanoja.)

Sana psalmi tarkoittaa ylistystä. Voidaankin kysyä, kuinka valitus liittyy tähän. Osa näistä valituspsalmeista sisältää yksilön valitusta, jossa ihminen tuo Jumalalle kärsimyksensä, tuskansa ja kipunsa. Osa taas on yhteisön valitusta, jossa yhteisö tuo koko yhteisöä koskettavia asioita Jumalalle. Monet näistä psalmeista eivät kuulosta "kristillisiltä", sillä ne sisältävät aika karua tekstiä. 

Psalmi 88 on yksilön valitusta, ja sen kirjoittaja on Heman, joka oli pappi ja ylistyksen johtaja. Vanhassa testamentissa papin tehtävä oli toimia välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä, ja tuoda kansan kiitos- ja rukousaiheet Jumalalle. 

Psalmissa 88 Heman ilmaisee epätoivoaan ja jopa vihaansa Jumalaa kohtaan. Voisi ajatella, että tällainen teksti kuuluisi enemmänkin jumalattoman suuhun, mutta tekstin kirjoittaja on kuitenkin Jumalan uskollinen palvelija. Psalmin viimeinen sana on 'pimeys'.

Ps. 88

Korahilaisten psalmilaulu. Laulunjohtajalle. Kuorolauluna laulettavaksi. Esrahilaisen Hemanin virsi. Herra, Jumalani, pelastajani, päivällä minä huudan sinua avuksi, yölläkin käännyn sinun puoleesi. Nouskoon rukoukseni sinun kasvojesi eteen, kallista korvasi minun huutoni puoleen! Paljon, ylen määrin olen kärsinyt, olen tuonelan kynnyksellä. Toistenkin mielestä olen valmis hautaan. Minä olen kuin voimansa menettänyt soturi, olen jäänyt yksin, kuin olisin jo kuollut. Minä virun kuin kaatuneet haudoissaan -- nuo, joita sinä et enää muista, joita kätesi ei auta. Sinä olet syössyt minut syvyyksien perille, pimeään, pohjattomaan kuiluun. Sinun vihasi on raskaana ylläni, sinun aaltosi vyöryvät pääni päällä. (sela) Sinä olet karkottanut ystävät luotani, niin kammottavaksi olet minut tehnyt. Olen kuin vanki, en pääse vapaaksi. Ahdingossani minä itken simäni kuiviin, kaiken päivää huudan sinua Herra, ja ojennan käsiäni sinua kohti. Ethän sinä kuolleille tee ihmeitä, eivät varjot nouse sinua ylistämään. (sela) Ei haudassa kerrota, että sinä armahdat, ei kadotuksessa, että olet uskollinen! Tunnetaanko pimeydessä ihmeitäsi, puhutaanko hyvyydestäsi unohduksen maassa? Mutta minä huudan sinua, Herra, heti aamulla nousevat rukoukseni eteesi. Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi? Nuoruudesta saakka on osani ollut kova ja kuolema on uhannut elämääni. Näännyksiin asti olen kantanut hirveää kuormaa, jonka olet minulle pannut. Sinun vihasi on kulkenut ylitseni, kauhut musertavat minut. Kaiken päivää ne saartavat minua kuin vedet, ne piirittävät minua joka puolelta. Kaikki ystäväni sinä olet karkottanut, nyt on seuranani vain pimeys.

Hemanilla on pohjaton suru, ja hän jopa kokee hukkuvansa. Kuitenkin, hän on kääntynyt Jumalan puoleen. Tämä tulee ilmi jakeissa 1-2, 9 ja 13. Kirjoittaja siis syyttää Jumalaa ahdingostaan, mutta samalla pyytää häneltä apua.

Ps. 88:1-2

Vaikka valituspsalmit voivat vaikuttaa hämmentäviltä, ovat ne Raamatussa kuitenkin tarkoituksella. Epätoivo voi nimittäin olla ylistystä, sillä se voidaan rukoilla Jumalalle. 

Mitä sitten yleensä tehdään epätoivolle ja surulle? Englantilaisessa kulttuurissa suru, epätoivo ja murheet haudataan syvälle sisimpään, juodaan kuppi teetä ja hymyillään, ja kaikki on taas hyvin. Australialaisessa kulttuurissa monet toistelevat, että kaikki on tosi hyvin, mutta sitten he menevät ja ampuvat itsensä. Suomalaisessa kulttuurissa toimitaan varmaan samoilla linjoilla edellisten kanssa: negatiiviset tunteet ja kokemukset pyritään hautaamaan, kuka milläkin keinolla.

Voidaan kysyä, tunnistammeko kristittyinä ja uskovina epätoivon, surun ja kivun, vai hautaammeko ne. Psalmit opettavat meille, mitä tehdä: sanoita ja rukoile tuskasi Jumalalle. Kärsimyksestä tulee ylistystä, kun rukoilemme sen Jumalle. Myös mielenterveydelle on tärkeää osata sanoittaa tuskansa.

Psalmien kirjoittajat myös monesti muistavat Jumalan hyvyyden ja armon, kaikesta huolimatta. Heman kokee olevansa pimeydessä, mutta huutaa silti Jumalan puoleen. Joskus elämässä on tilanteita, joissa on hyvä rukoilla jonkun valituspsalmin sanoin. Jotain on pielessä, jos aina ahdistaa, ja on sellainen tilanne, että täytyy rukoilla valituspsalmin sanoin, tai vaihtoehtoisesti, jos koskaan ei tule sellaista tilannetta, että pitäisi valittaa Jumalalle.

Psalmeissa käytetään voimakastakin kieltä. Välillä kirjoittaja syyttää suoraan Jumalaa kohtaamistaan onnettomuuksista ja kärsimyksistä. Samoin teksteissä protestoidaan Jumalaa vastaan. Tämä on tunneilmaisua, jota ei tule tulkita kirjaimellisesti, vaan nimenomaan tunteiden kautta.

Ps. 88:9

Kristillinen kirjailija ja ajattelija Philip Yancey on kirjoittanut Jobin kirjaan liittyen:

Yksi Jobin kirjan rohkea sanoma on se, että Jumalalle voi sanoa mitä vain. Voit heittää hänelle surusi, vihasi, katkeruutesi ja pettymyksesi -- hän voi suodattaa sen kaiken. Usein Raamatun hengelliset jättiläiset kamppailivat Jumalan kanssa. He pitivät parempana jatkaa matkaansa ontuen, kuten Jaakob, kuin että olisivat sulkeneet Jumalan pois elämäsään.

Jaakob siis kamppaili Herran enkelin kanssa, eikä halunnut päästää hänestä irti, ennen kuin sai siunauksen (1. Moos. 32). Tuon kamppailun seurauksena hän ontui lopun elämäänsä. Meillä tulisi olla samankaltainen asenne.

Mitä siis teemme näille negatiivisille tunteille? Kun tulemme yhteen, laitammeko seurakuntanaamarin kasvoillemme, ja esitämme, että kaikki on hyvin? Edellä luomme, että Heman rukoili tuskansa Jumalalle. Olen huomannut, että aika usein kriisin tullessa käännytään sisäänpäin tai poispäin. Varsinkin, jos kriisillä on jotain tekemistä hengellisen elämän kanssa, jäädään helposti pois seurakunnan yhteydestä (mikä ei tarkoita, että ihminen kääntäisi selkänsä Jumalalle.) Surullista on, että juuri silloin, kun ihminen kaikkein eniten tarvitsisi apua ja tukea, käännytään helposti pois yhteydestä. Raamatun sankarit toimivat toisin: kriisin tullessa he kääntyivät Jumalan puoleen. Rukoukseni on, että tämä voisi olla totta myös meidän elämässämme ja seurakunnassamme.

Katselin joskus haastatteluohjelmaa, joka liittyi adoptiolapsiin. Siinä haastateltava sanoi, että kun lapsi saa ensimmäisen itkupotkuraivarin, on se shampanja pullon paikka. Lapsella on nimittäin silloin tunne, että nämä ihmiset eivät lähden mihinkään, vaikka mitä tapahtuisi, mikä tarkoittaa sitä, että lapsella on turvallinen tila kokea negatiivisia tunteita.

Samaa voidaan kokea myös suhteessa Jumalaan. Jumala ei hylkää tai kaadu, jos ilmaisemme negatiivisia tunteitamme, kuten epätoivoa, vihaa tai surua. Lauri Thuren kirjoittaa osuvasti kirjassaan Raamatun käyttöohje s. 163

"Moni syvällinen kristitty on kasvanut pitkään synnin ja armon tunnossa edeten hengelliseen aikuisuuteen. Jumalasuhde on jalostunut vuosien varrella, urkujen soinnista ja viisaasta teologiasta osataan nauttia. Kun sitten sairaus iskee kohtuuttoman rajusti, läheinen otetaan pois tai kun perkele väläyttää omassa sisimmässä olevaa pimeyttä, ja kun Jeesus vielä vastaa tylysti, mitä teet? Silloin ei ole hyvä jäädä odottamaan tyynenä eikä ikävöimään. Pitää muuttua lasten kaltaiseksi. Tulee huutaa Jeesukselle päin näköä niin kuin kanaanilainen nainen tai niin kuin Samuel tai Daavid: Sinä olet luvannut auttaa. Jeesus vastaa: "Tottahan Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka öin ja päivin huutavat häntä avuksi." (Luuk. 18:7) Niiden, jotka huutavat, on Jumalan valtakunta, ja niiden, jotka ottavat sen vastaan kuin lapsi."

Luuk. 18:7

Psalmin 88 kirjoittaja Heman oli pappi, joka summasi kansan rukousaiheet ja ylistyksen, ja toi ne Jumalalle. Hän oli siis esikuva siitä, mitä Jeesus tekee. Vanha testamentti on ikään kuin lyijykynäluonnos, jonka Jeesus täyttää ja värittää Uudessa testamentissa. Jeesus eli ihmisen elämän, ja koki ihmisen tuskat sekä ilot. Hän rukoili kaikki psalmit, sekä ylistyksen että valituksen. Hän on suuri ylimmäinen pappi, joka summaa kärsimyksemme ja rukoilee ne Jumalalle. Edelleen.

Suurin kipu ihmisen elämässä on usein kokemus siitä, että Jumala on hylännyt hänet. Jeesus taas rukoili ristillä jakeen Ps. 22:2 sanoin: "Jumalani Jumalani, miksi minun hylkäsit". Jumalan Poika siis otti Jumalan hylkäämänä olemisen omalle kohdalleen. Meillä on siis Jumala, joka tietää, miltä tuntuu, kun Jumala on hylännyt.

Ps. 22:2

Teini-ikäisenä yksi lempilauluistani oli Exitin laulu Kultasiivin, joka kertoo juuri siitä, kuinka Jeesus on käynyt läpi kaiken sen pimeyden, mitä meidän ihmisten tiellä mahtuu.

Et jäänyt rauhan kotiin sinä Poika taivaan maan.
Saavuit alas pelkoon sotiin maan kivut kantamaan. 
Et pakoon ihmisyyttä juosta tahtonut silloinkaan
kun sokeasti syyttä sinut syöksimme kuolemaan. 

Herra, et lentänyt kultasiivin yli kivun ja kuoleman. 
Sinä itkit kun viereesi hiivin, siksi sinua rakstan. 
Sinä teit mitä laki ei saata, kova sana ei yksikään: 
Sinä rakastit tätä maata, joka sai sinut itkemään. 

Eräs ei-kristitty puhuja oli puhunut aiheesta: Mitä tehdä, kun kohtaan kärsivän ihmisen. Yksi sana, mikä ei koskaan auta, on jos lohduttaja sanoo 'ainakin / ainakaan'. Esimerkiksi, jos sanon, että "oikea polveni on kipeä", niin ei se paljon lohduta, jos joku sanoo siihen, että "No ainakin vasen polvesi on terve." Mikä sitten auttaa? Kun lohduttaja sanoo: 'minä myös'. Kun kiipeät kuoppaan yhdessä ahdistuneen ystäväsi kanssa ja sanot: "Niin minäkin", se tuo mukanaan lohdutuksen. Vaikka elämäntilanteet voivat olla erilaisia, voi toisen tunnekokemukseen silti samaistua.

Entä sitten Jumala? Hän tulee luoksemme alas pimeyteen, ja sanoo: "Minä myös". Siksi on mahdollista johdata Jumala juuri silloin kaikkein syvimmällä tasolla, kun koen, että Jumala on hylännyt minut.

Mitä sitten voisi tehdä? Voi rukoilla kärsimyksensä ja epätoivonsa Jumalalle. Aina ei ole sanoja, on vain huokaus. Jumala rukoilee sinussa sen huokauksen kautta. Voi myös käyttää valituspsalmeja apuna rukouksessa, sanoittamaan kipua ja tuskaa. Kun sanoja alkaa löytymään, voi psalmien teksteihin laittaa mukaan omia sanojaan. Voi kirjoittaa, laulaa tai sanoittaa oman psalminsa. Kärsimyksen kokemuksen kautta voi myös kokea yhteyttä Jeesuksen kärsimyksiin, kuten Paavali kirjoittaa (Fil. 3:10).

Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. 

Fil. 3:10